Asunnottomuus on muutaman viimeisen vuoden aikana lisääntynyt erityisesti nuorilla ja perheellisillä (Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, 2013).
Viimeaikainen leikkauspolitiikka on koskettanut erityisesti opiskelijoita, nuoria ja lapsiperheitä, onko siis sattumaa, että nämä ryhmät näkyvät myös asunnottomuustilastoissa? Tämän hetkinen hallitus ihannoi ideologisia lähtökohtia jotka tuottavat eriarvoistumista ja sosiaalisia ongelmia. Ei ole yllättävää, että kuntien asunnottomuus korreloi porvarienemmistöisen (Kansallinen kokoomus, Suomen keskusta, Suomen kristillisdemokraatit ja RKP) kunnanvaltuuston kanssa (Kettunen, 2007).
Hallituksella on pitkäaikaisasunnottomuuden
vähentämisohjelma, jota rahoittaa sosiaali- ja tervysministeriö, RAY, sekä
asumisen rahoittamis- ja kehittämikeskus. Toiminnassa on hölmöläismäisiä
piirteitä, toisesta päästä tuotetaan politiikkaa joka aiheuttaa
asunnottomuutta, ja toisessa päässä rahoitetaan sen paikkaamista. Ainoat hyötyjät tässä(kin) hommassa näyttäisivät
olevan byrokraattista pyörittelyä työkseen tekevät.
Asunnottomuuden ehkäisyn tärkeys täytyy pitää mielessä kansallisella laajuudella,
vaikka asunnottomuus onkin isompi ongelma kasvukeskuksissa. Perusturvan
takaaminen on koko yhteiskunnan etu. Perusturvalla, johon asunto oleellisena
osana sisältyy, ehkäistään turvattoman yhteiskunnan lieveilmiöitä kuten rikollisuutta, harmaata taloutta
ja järjestyshäiriöitä.
Asunnottomuuden ehkäisyllä on myös vahvat eettiset
lähtökohdat. Sillä luodaan turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Asunnolla
on suuri merkitys inhimillisen kärsimyksen minimoinnissa. Jokaiselle yhteiskunnan
jäsenelle tulisi taata tunne ja tieto siitä ettei yhteiskunta hylkää. Erityisen
merkittävää tämä on nyt taloudellisesti epävarmoina aikoina.
Asunnottomuus ja siinä esiintyvät tilastolliset erot kertovat yleisestä
yhteiskunnallisesta tilasta ja sen kehityksestä. Asunnottomuuteen johtavat
henkilötason syyt ovat hyvin pitkälti arpapeliä, huonot kortit käteen saanut
joutuu yhteiskunnassamme herkästi huono-osaisuuden kierteeseen (Lehtonen &
Salonen 2008).
On selvää, että yhteiskunnan tehtäviin kuuluu tasoittaa huonot
ja hyvät kortit saaneiden epätasa-arvoa ja pitää mahdollisuudet auki myös
heille joista syrjäytyneinäkin puhutaan (itse puhuisin ennemmin syrjäytetyistä).
Asunto on perustavanlaatuinen tekijä oman elämän hallinnassa, päätäntävallassa,
sekä huono-osaisuuden kierteen ehkäisemisessä ja katkaisemisessa.
Kuntien on panostettava omaan asuntokantaan ja tarjottava myös tarvittaessa tukipalveluja asukkaille.
Kuntien ja valtion tavoitteena on, tai ainakin kuuluisi olla, hyvinvoiva yksilö ja kansa. Yksityiset asuntomarkkinat ovat bisnestä varten ja niissä tavoitteena on tuoton maksimointi. Yksityisillä asunnon vuokraajilla ei ole kykyä eikä halua kohdata ihmistä kriisissä tai ongelmissa. Vaivaa tuottava asukas laitetaan mieluummin vaihtoon kuin aletaan etsiä yhdessä ratkaisuja ongelmalliseen tilanteeseen.
Myös asukasdemokratia jää voiton tavoittelun jalkoihin. Kuntien tarjoamat asunnot sen sijaan linkittyvät yhdessä muun perusturvan kanssa kokonaisvaltaiseksi hyvinvoinnista huolehtimiseksi - jotain mitä sirpaloitunut ja voittoatavoitteleva yksityinen sektori ei pysty koskaan tarjoamaan.
Asumisen hinta on myös luonnollisesti saatava kohtuulliselle tasolle. Se mistä
asumisen kalleus johtuu ansaitsisi oman tekstinsä. Mainittakoon kuitenkin viime
aikoina uutisiin päässeet asiat, eli
hämärät kaavoitussotkut ja hyväveli-kytkennät. On
törkeää että byrokraattinen kikkailu ja herrojen hyväveli-henkinen rahalla
selkään taputtelu lankeaa asuntojen käyttäjien, eli meidän, yhteiskuntaa
pyörittävien duunarien maksettavaksi. Asumisen
kalleutta miettiessä ei ole ihme, että on myös monia omavalintaisesti
asunnottomia. Ikävä kyllä, myös omavalintainen asunnottomuus altistaa kasautuville sosiaalisille ongelmille ja huono-osaisuuden
kierteelle. Ihmisen perustarpeilla ei saa tehdä bisnestä.
Perustasoinen ja kohtuuhintainen asunto on taattava kaikille.
Vaihtoehtoja asuntopolitiikkaan toisi esimerkiksi työttömille tarjottava mahdollisuus rakentaa itselleen oma asunto johon hänellä olisi asumisoikeus elämänsä ajan, asunnon periytyessä myöhemmin valtiolle eteenpäin tarjottavaksi.
Erityisen ajankohtaista tämä olisi nyt kun yhteiskunta on epäonnistunut turvaamaan jokaiselle työtä jolla tulee toimeen. Harmi vain että tämän tyyppiset ajattelumallit ja vaihtoehdot eivät sovi yhteen hallituksessa jylläävän oikeistolaisen ideologian kanssa. Lohduttavaa sen sijaan on se, että vaihtoehtoja kuitenkin on ne vain on saatava käyttöön.
Tekstissä mainitut lähteet:
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus. 2013. Asunnottomat. Selvitys 1/2013
Kettunen, Marko 2007. Kysymyksiä asunnottomuudesta Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 2007:4, 380 – 391.
Lehtonen, Leena & Salonen, Jari 2008. Asunnottomuuden monet kasvot. Suomen ympäristö 3:2008. Ympäristöministeriö. Edita Prima Oy: Helsinki
Susanna Rissanen on siilinjärveläinen yhteiskuntatieteiden maisteri, sosiaalityöntekijä ja SKP:n varapuheenjohtaja. Blogissaan hän seuraa aikaa ja kommentoi yhteiskunnallisia aiheita. Hän on myös Euroopan vasemmistopuolueen hallituksen jäsen ja sosiaalityöntekijä Leppäkaarteesta, joka on kasvanut "toimeentulotukiperheessä" ja tehnyt myöhemmin opiskeluaikoina kesätöinään myös itse toimeentulotukilaskelmia.
