Postmodernia politiikkaa

Eräs toveri ihmetteli taannoin, miksi kukaan kannattaa perussuomalaisia. Mietin tätä kysymystä pitkään.

Tulin siihen tulokseen, että perussuomalaiset on aidosti postmoderni puolue. Perussuomalaiset on matalan kynnyksen poliittinen vaihtoehto niille, jotka haluavat näyttää keskisormea nykymaailmalle. Puolue kokoaa kaikennäköistä väkeä, jonka mielestä vallitseva kapitalistinen yhteiskunta (uus)liberalistisessa vaiheessa on mennyt liian pitkälle.

Marx ja Engels kirjoittavat jo Kommunistisessa manifestissa siitä, miten kapitalismi tuhoaa kaikkia aikaisempia yhteiskunnallisia suhteita ja määreitä. ”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden alituinen järkkyminen, ainainen epävarmuus ja liikunta erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

Tämän tuntuman ymmärtävät varmasti kaikki. Hallinnan tunne on menetetty, asiat tuntuvat menevän kiihtyvällä tahdilla päin helvettiä. Ja tämä on pitkälle totta, kun miettii kriisejä joihin kapitalistinen tuotantotapa on meitä riistonhimossaan ajamassa.

Perussuomalaiset ei tarjoa tämänkään vertaa analyysia nykytilanteesta eikä sen myötä mitään varsinaista politiikkaakaan – jos ei kaiken toiminnan läpäisemää rasismia lasketa. Analyysin puute ei sinänsä ole ongelma, sehän puuttuu liki kaikilta eduskuntapuolueilta. Kapitalismi ja sitä tukevat rakenteet kuten Euroopan unioni otetaan annettuna perustasona, jota vasten kosmeettisesti asemoidutaan hiukan eri asennoissa.

Perussuomalainen vastaus kapitalistisen yhteiskunnan tuottamiin ongelmiin on opportunistinen, vaistonvarainen itkupotkuraivari. Raivari kohdistuu etenkin sitä tapaa vastaan, jolla uusliberaalia kapitalismia representoidaan.

Tässä mielessä perussuomalaiset ovat ainoa todella postmoderni liike. Puoluetta ei kiinnosta tosiasiat pätkääkään, vain se miltä asiat näyttävät ja miten ne koetaan: maahanmuuttajat vievät naiset ja työpaikat, media on täynnä vihervasemmistolaista homopropagandaa, ay-liike kommunisteineen pitää elinkeinoelämää panttivankina ja bensan hinta on aina liian korkea.

Taannoinen perussuomalaisen poliitikon lausahdus ”näin nämä asiat nyt koetaan” on noussut esille jonkinlaisena humoristisena meeminä, vaikka kyseessä on postmodernin ajan hengen tarkka kuvaus. Yksilön kokemukset, tunteet, ”fiilikset” ovat tuotantojärjestelmän ja sitä myötä koko yhteiskunnan ytimessä. Niiden mukaan muokataan niin tuotannollis-taloudellista pohjaa kuin päällysrakennetta, merkityksellisen toiminnan, kulttuurin sfääriä.

Juuri tämän vuoksi perussuomalaiset sujahtavat mainiosti nykyisen kapitalistisen eetoksen pirtaan. Nyt korostetaan omaa kokemusta, ihmisen näennäistä valtaa itse määrittää elämäänsä ja identiteettiään. Kamppailua käydään vain pintatasolla: mikä identiteetin representaatio kulloinkin on ”cool” ja hyväksyttävä, mikä ei.

Sen vuoksi persujen eräänlainen poliittinen antiteesi on vihreä liike. Molemmat ovat historiattomia, luokattomia, ilman omaa analyyttista poliittista pohjaa kapitalismia myötäileviä ja peilaavia liikkeitä. Ristiriidat löytyvät pintatasolta.

Ei ole myöskään sattumaa, että sekä persujen että vihreiden arkkityyppinen yhteiskunnallinen olio on yksinyrittäjän hahmo, eräänlainen Nietzschen yli-ihmisen kapitalistinen perversio.

Persuille se on persvakoputkimies, joka tekee stahanovilaiseen tahtiin duunia, mutta yrittäjänä, ei minkään ay-liikkeen tai työläisidentiteetin kahlitsemana. Lihaa syövä sosialismivapaa heteromies tyydyttää luonnolliset seksitarpeensa vakituisessa parisuhteessa ja rojahtaa sohvalle makkara kourassa katsomaan jääkiekkoa.

Vihreiden vastaava on kulttuuripersoonayrittäjä, joka vaihtaa sujuvasti someinfluensserista mentaalivalmentajaksi ja verkostomarkkinoijaksi. Illalla kauralatten kanssa käperrytään polyjengillä katsomaan tositelevisiota siitä, kuinka rankkaa on kongolaisen lapsityöläisen arki ja miten järjestön kautta voi lahjoittaa lantin tilanteen parantamiseksi.

Kumpikin hahmo ovat luonnenaamioita, yrityksiä vastata nykykapitalismin vaiheeseen, jossa niskan päällä oleva kapitalisti ratkoo työn ja pääoman antagonistista ristiriitaa hävittämällä työn ja muuttamalla sen pääoman eri momenteiksi. Tähän koko yrittäjäpropaganda tähtää: jokainen duunari onkin omalla tavalla pääomaa kasaava entiteetti, jonka edut ovat aina yhtenäiset pääoman kasautumislogiikan kanssa.

Kommunistien yhteiskunnallinen tehtävä taas – hieman yksinkertaistaen – on kumota pääoma palauttamalla se inhimillisen työn eri muodoiksi. Marxilaisen käsityksen mukaan pääoma on tietty yhteiskunnallinen suhde, ja sen vuoksi se voidaan ihmisten toiminnalla muuttaa. Kun pääoman todellinen alkuperä eli elävän työn riisto paljastetaan, on mahdollista synnyttää sosialistinen yhteiskunta, jossa työtä ei riistetä vaan sen tuottama arvo koituu suoraan kaikkien hyväksi.

Kommunistien ongelma on, että kommunismi on sekä poliittisena projektina että identifikaation kohteena post-postmoderninen, siis nykyisen asetelman ylittävä perspektiivi. Sitä on vaikea sanoittaa olemassa olevilla keinoilla. Se ei ole postmodernissa mielessä vetoavaa.

Jotta kommunismi saa tarvitsemansa momentin on sen jotenkin muovauduttava vallitsevan eetoksen mukaisesti mutta silti säilytettävä vallankumouksen ja utopian horisontti. Pitäisikö lähteä törkeästi luomaan kommunistista identiteettiä, vetää sitä päätyyn asti ja yli, mutta samalla huolehtia materialistisesta pohjasta, elämän ja toimeentulon ehtojen puolesta kamppailusta?