Kilpailukykypropaganda

Työmarkkinaneuvottelut ovat joulukuulle tultaessa kulminoitumassa Teknologiateollisuuden ja alan työntekijäjärjestöjen Teollisuusliiton, toimihenkilöiden Pron ja Ylempien toimihenkilöiden YTN:n väliseen kiistaan. Kapitalisti on taas vauhdittamassa keskustelua siitä, miten palkkoja ja muita työvoimakustannuksia pitää alentaa, työehtoja heikentää ja työssäoloaikaa pidentää maamme kilpailukyvyn vuoksi.

Kilpailukykyliturgiaan on aiemmin lipsahtanut valitettavasti myös osa ay-liikkeestä ja vasemmistosta. Kysymys on kuitenkin pelkästä kapitalistien propagandasta työläisiä vastaan.

Kilpailukyvyn nimissä Suomessa on viimeisen reilun 30 vuoden ajan toteutettu politiikkaa, joka on johtanut yhteiskunnallisten voimavarojen yhä epätasaisempaan jakoon eri ryhmien sekä alueiden välillä.

Viimeisin surkuhupaisa puliveivaus oli vuonna 2016 solmittu niin sanottu kiky-sopimus, jossa duunaria kyykytettiin oikein kunnolla: palkkoihin nollakorotuslinja sekä palkkojen sivukuluja siirrettiin entistä enemmän työntekijän maksettavaksi. Julkisen sektorin lomarahoja leikattiin kolmanneksella. Työaikaa pidennettiin 24 tuntia vuodessa alkaen 2017 ilman erillistä korvausta.

Kikyn piti olla määräaikainen, mutta – kuinka ollakaan – nyt käytävissä tes-neuvoteluissa työnantajaosapuoli on kautta linjan vaatinut kikyn heikennyksiä jatkettavaksi sopimuksissa tavalla tai toisella.

Kiky on vain eräs etappi siinä surullisessa yhteiskunnallisessa kehityksessä, jonka seurauksena työn ja pääoman välisessä tulonjaossa on tapahtunut selvä siirtymä kapitalistin hyväksi.

Tilastokeskuksen yliaktuaari Olli Savelan mukaan tulonjaossa tapahtui selvä tasosiirtymä voittojen hyväksi 1990-luvun puolivälistä alkaen. Kymmenvuotiskaudella 1999 – 2008 voittojen osuus oli keskimäärin 34,5 prosenttia, kun se vuosina 1980 – 1989 oli 24,6 prosenttia. Siirtymä oli Savelan mukaan todella merkittävä, 10 prosenttiyksikköä pääoman hyväksi. Funktionaalisen tulonjaon siirtymä pääoman hyväksi on myös säilynyt viime vuosien talouskriisin aikana.

Kilpailukyky on käsitteenä erittäin epämääräinen. Esimerkiksi taloustieteilijä Paul Krugman on pitänyt kyseenalaisena yritysmaailman puolelta otetun käsitteen siirtämistä eri maiden välisiin suhteisiin. Valtioiden taloudellisen hyvinvoinnin riippuvuus menestyksestä maailman markkinoilla perustuu pelkkiin oletuksiin. Valtion perustehtävän ei pitäisi olla voiton tahkoaminen vaan kansalaisten hyvinvointi. Sen edistämisessä kilpailukyvyn kaltaisilla näennäiskäsitteillä on vain haitallisia poliittisia seurauksia.

Kilpailukyvystä puhuttaessa tarkoitetaan miltei aina hintakilpailukykyä. Tavoitteena on yksinomaan työkustannusten polkeminen.

Palkkataistelussa kiteytyy työn ja pääoman etujen vastakkaisuus. Pääoman edustajat selittävät palkankorotukset syyksi kansantalouden kriisi-ilmiöihin, kuten inflaatioon, työttömyyteen, velkaantumiseen ja niin edelleen.

Karl Marxin mukaan palkat eivät määrää hintoja eivätkä palkankorotukset voi olla hintojen nousun syynä. Palkkojen suuruus on tulonjaon kysymys. Palkkojen suuruudesta riippuu, minkä osuuden tuotetusta arvosta saavat työläiset, minkä osuuden kapitalistit. Palkkojen suuruudesta ei sen sijaan mitenkään riipu se, miten suuri on se tuotettu arvo, joka jakautuu palkkoihin ja kapitalistin voittoon.

Kapitalisti pyrkii piilottamaan suurpääoman edut samaistamalla ne kansallisiin etuihin. Kommunistien on vastustettava työläisten työ- ja elinehtojen huonontamista kilpailukykyyn vedoten jo periaatteelliselta kannalta.

Me kommunistit kannatamme työväenluokan kansainvälistä solidaarisuutta. Jos työläiset yhdessä maassa suostuvat palkkojensa ja työehtojensa polkemiseen, he auttavat samalla muiden maiden kapitalisteja pääsemään samaan päämäärään.

Työvoima on tärkein tuotantovoima. Tuotantovoimien kehityksen pahin este ovat kapitalistisen järjestelmän tuotantosuhteet, pääoma itse. Pääoman valtaa on murrettava kamppailemalla kunnollisten palkkojen ja työehtosopimusten puolesta.

Suomen taloudessa toki on pahoja ongelmia. Ne liittyvät ennen muuta massiiviseen rakennetyöttömyyteen, investointien vähyyteen, osinkojen ulosmittaukseen, veronkiertoon, olemattomaan teollisuus- ja työllisyyspolitiikkaan, vanhanaikaiseen energiapolitiikkaan ynnä muihin tekijöihin. Näihin ei kuitenkaan voida vaikuttaa palkkoja ja työehtoja polkemalla tai hyvinvointivaltiota purkamalla.