Annatko liekaa vai taisteletko?

Vuosien varrella on tullut vastaan jonkin verran ihmettelyjä. Miksi olen ryhtynyt kommunistiksi? Sitkeässä elävät myytit siitä, että me olemme niin jyrkkälinjaisia ja ideologisia, että minkäänlaiset kompromissit tai yhteistyö eivät suju. Muutakin ongelmaa tuntuu valitussa aatteessa olevan. Milloin ollaan kiinni menneessä ja milloin taas vaaditaan mahdottomia tai elätellään utopioita.

Ihmettelen näitä puheita aikana, jolloin puolueet ovat lähentyneet toisiaan, ja ihmisillä alkaa olla vaikeuksia löytää ketään, jota äänestää. Aikana, jolloin työväenliike ja vasemmisto on ollut melkolailla hukassa, ja pallo oikeistolla. Seurauksetkin tunnetaan: talouskuri, uusliberalismi ja jatkuvat leikkaukset. Iltapäivälehtien lööpeissä Iiro Viinanen vaatii leikkaamaan vielä lisää, ja kioskin ohi kulkiessa joutuu oikein miettimään, mitä vuotta ja vuosikymmentä eletäänkään. Onko vieläkin 90-luvun alku?

Juha Sipilän hallitus kiristi ay-liikkeen suostumaan palkkojen alentamiseen kiky-sopimuksen kautta. Vaihtoehtona uhattiin pakkolaeilla – siis sillä, että hallitus alentaa palkkoja ja huonontaa työehtoja lakiteitse. Näin ay-liikkeen johto taipui sopimuksen kannalle. Jäsenille perusteltiin, että parempi säilyttää kolmikantainen yhteistyö, kuin ottaa vastaan hallituksen pakkolait.

Tällä viikolla työnantajien etujärjestö EK ilmoitti, että se irtisanoo ammatillisten keskusjärjestöjen kanssa neuvottelemiaan sopimuksia, ja alkaa käydä neuvotteluja yksittäisten ammattiliittojen kanssa. Olikohan sittenkään järkevää myöntyä työajan pidennyksiin ja palkanalennuksiin? Turvattiinko kolmikanta ja neuvotteluvoima?

Olen tällä palstalla aiemminkin kirjoittanut, ettei oikeiston puheisiin kannattaisi liiaksi luottaa. Taas saatiin eräs osoitus siitä. Toivon totisesti, että nyt liitoissa ja keskusjärjestöissä vedetään EK:n toiminnasta johtopäätökset. Ja ennen muuta on tärkeää ottaa opiksi ruohonjuuritasolla. Oma linja, omat vaatimukset ja taisteluhenki toisivat toisenlaisia tuloksia.

Kävin viikolla puolueosastoni kokouksessa. Se olikin tavallista tärkeämpi ja juhlavampi, sillä olimme hyväksymässä joukkoomme uutta jäsentä. Tämän innoittamana päätimme pitää esittäytymiskierroksen ja kerrata vähän omaa toimintaa kommunistina. Moni paikalla ollut totesi, miten SKP on erittäin tärkeä osa omaa poliittista toimintaa – olipa aktiivinen puolueessa tai jossakin muualla.

Jäin miettimään asiaa: mistähän niin selkeä vakaumus kumpuaa? Päätin vilkaista, löytyisikö kirjahyllystä asiaan selvennystä, ja löytyihän sieltä jotain. Käteen osuneessa niteessä Lenin kirjoittaa, miten kommunistien keskinäistä yhtenäisyyttä lujittaa luokkataistelu ja yhteyksien luominen koko työväenliikkeeseen. Ei siis suinkaan sisäänpäin kääntynyt hurraa-henki, vaan rohkea yhteistyökuvioiden etsiminen ja ajankohtaisiin aiheisiin tarttuminen. Arvelisin, että tämä johtopäätös ei koske vain kommunisteja, vaan muutakin vasemmistoa. Kamppailu oikeuksiensa puolesta vahvistaa yhteishenkeä ja antaa lisää voimia toimintaan.

Itseäni on jo pidempään tympäissyt työväenliikkeen perinteisten käsitysten hylkääminen ilman järkeviä perusteluja. Olen vahvasti sitä mieltä, että monella klassikkoajattelijalla olisi paljon fiksuja heittoja tämänkin päivän politiikan tarpeisiin. Jotkut ovat jopa ylpeilleet olevansa liikkeellä ilman Lenin-setää. Toisinaan tekisi mieli sanoa, että kyllä sen huomaakin.

Kirjoitus on julkaistu viime viikon Tiedonantaja-lehdessä. Suosittelen tilaamista lämpimästi. Tilaa Tiedonantaja!