Oikea ja vasen tuntuvat olevan pahemman kerran hukassa. Saska Saarikoski kuvasi Helsingin Sanomissa Justin Trudeauta, Kanadan uutta pääministeriä vasemmistolaiseksi. Ei tosin perinteiseksi vasemmistolaiseksi, Saarikoski korjasi, vaan uudenaikaiseksi vasemmistolaiseksi, joka kannattaa yrittäjyyttä ja vapaata kilpailua. Melkoista työväenaatetta kieltämättä!
Saarikoski ei suinkaan ole ainoa. Kompassi heittää monilla muillakin, ja varmaan osin on kyse ihan tarkoituksellisesta asioiden sotkemisesta. Yhdysvalloissa toimii lukuisia oikeistolaisia ajatuspajoja, jotka vastustavat vähemmistöjen oikeuksien ajamista, feminismiä ja humanismia nimittelemällä niitä kaikkia marxilaisuudeksi. Meillä Euroopassa sama sävy on tuttu maahanmuuttovastaisista kirjoituksista. Niissä tarinoissa ”kulttuurimarxilaisuuden” ideologia ajaa maahanmuuttajien ja naisten oikeuksia.
Meitä kommunisteja tuskin haittaa, jos erilaisia edistyksellisiä tavoitteita rinnastetaan meihin. Sen sijaan sen luulisi haittaavan, että harva enää tuntuu muistavan, mikä on aatteemme keskeinen perusta: yhteiskunnan rakenteiden materialistinen analysointi. Konkreettinen arvio vallitsevasta tilanteesta.
Viime aikoina on kommunistien perään haikailijoita riittänyt. Timo Soini on blogissaan tuon tuosta nimitellyt satunnaisia tahoja kommunisteiksi. Tuntuu edellä kirjoittamani valossa tutulta. Soinin jutuissa ei ole mitään erityisen omaperäistä – eikä edes suomalaista: Liberaalin asenteen nimittely marxilaisuudeksi on tuontitavaraa. Soinin teksteistä haistaa melkoisen paniikin, joka perussuomalaisilla tuntuu olevan päällä: omasta hallituspolitiikasta ei tee mieli puhua mitään.
Törmäsin tällä viikolla jyväskyläläisen perussuomalaisen kaupunginvaltuutetun ja entisen kansanedustajan blogiin. Pitkän linjan demari oli eronnut puolueestaan vuonna 2006 ja siirtynyt Perussuomalaisiin. Syy? SDP:n paikallisen valtuustoryhmän johtajan tekemä sopimus Kokoomuksen ja Keskustan – paikallisten porvaripuolueiden – kanssa.
Tätä kannattaa meidän jokaisen fillarikommunistin miettiä, ja tarkkaan: kenen puolella ja ketä vastaan pitää työväenliikkeen toimia? Kunnallispolitiikka on yksi niitä paikkoja, joissa kaikista selvimmin näkyvät nykyisen poliittisen järjestelmän ongemat: uusliberalismi, rakenteellinen korruptio ja demokratiavaje. Siellä myös näkee, kuka politiikkaa johtaa. Useimmiten porvarit.
Soinin opeilla ei tähän tilanteeseen muutosta tule: vallanpitäjät vain vaihtuvat toisiksi, ja selittely jatkuu. Voisi siis olla korkea aika meidän kommunistien astua esiin, ja kertoa ohjelmalliset tavoitteemme. Se sujuukin näppärästi, kun juuri pari viikkoa sitten tuli hyväksytyksi sarja edustajakokouksen päätöksiä. Kuntavaaleihinkin ehtii vielä hyvin mukaan.
Lopuksi vielä eräälle innokkaalle ravimiehelle totovinkki: liikaa ei kannata vesikrassikommunisteista huudella. Joku vielä menee, ja alkaa niitä kannattaa.
Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin 17.6. ilmestyneessä Tiedonantaja-lehdessä. Tiedonantajan tilaaminen on ehdottoman suositeltavaa toimintaa.
Heikki Ketoharju on SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen ja SKP:n Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja. Hän on ollut jo vuosia aktiivinen kommunisti: takana on yksi kausi SKP:n pääsihteerinä – Suomen nuorimpana puoluesihteerinä – ja lisäksi Kommunistisen nuorisoliiton johtotöitä muutaman vuoden ajan.
Heikki on myös ollut aktiivinen useissa kansalaisliikkeissä, kuten Suomen sosiaalifoorumin järjestelyissä ja TTIP-verkostossa. Poliittinen toiminta alkoi lapsuuden rauhanmarsseilla.