Mieleeni putkahti tapaus kouluajoilta. Oppilaskunnan puheenjohtajan kanssa tuli pientä erimielisyyttä siitä, mitä oikeastaan oppilaskunnan tehtäviin kuuluu. Minä argumentoin mielestäni tukevasti: eikö oppilaskunta kuitenkin ole koulun kaikkien oppilaiden edustaja?
– Se on sinun mielipiteesi, puuskahti puheenjohtaja, ja käveli pois. Jäin yksin kahvihuoneeseen miettimään hänen toteamustaan.
Brittiläinen kansalaisjärjestö Oxfam on julkaissut jälleen raporttinsa varallisuuden keskittymisestä. Kahdeksan maailman rikkainta miestä omistaa saman verran kuin maailman köyhin puolikas.
- Oxfam on köyhyyttä vastaan taisteleva hyväntekeväisyysjärjestö. He ovat oudon kiinnostuneita rikkaista, kommentoi raporttia Institute of Economic Affairs -tutkimuslaitoksen Mark Littlewood BBC:lle. Mainittu tutkimuslaitos muuten on liikemies Antony Fisherin 50-luvulla perustama, kokonaan yksityisesti rahoitettu ja sen tehtävä on edistää vapaiden markkinoiden ideologiaa.
Tekisikin mieli kysyä kysymys myös toisin päin. Eivätkö myös rikkaat ole oudon kiinnostuneita köyhistä? Kuinka usein kuuleekaan isällisiä ohjeita siitä, miten rahat saa riittämään paremmin ja miten kannattaa asumisensa ja työnsä järjestää? Kuntoilu auttaa jaksamaan, ja tervehenkinen tuttavapiiri sekä perheen ja suvun tukiverkot ovat korvaamaton apu arjessa. Joskus tuntuu, että parhaita köyhyyden asiantuntijoita ovat ilmeisesti kaikki muut kuin köyhät itse: nimettiinhän Juha Sipilän perustamaan eriarvoistumisen pysäyttämistyöryhmäänkin peräti seitsemän johtajaa professori Juho Saaren seuraksi.
Minua huvittaa se moralisointi, jota porvaristo ja heidän asiansa ajajat harrastavat. Oxfaminkaan faktoista ei sinänsä löytynyt mitään huomautettavaa. Ainoa, mitä rikkaita suosivan etujärjestön puhemieheltä irtosi, oli ylemmyydentuntoinen kommentti.
Oxfamin nimeämät kahdeksan maailman rikkainta, jotka omistavat yhtä paljon kuin köyhin puolikas, ovat kiinnostava joukko. He ovat kaikki miehiä, ja valkoihoisia. Kahdeksasta kuusi on yhdysvaltalaisia. Viisi heistä on IT-firmojen johdossa, ja kaksi sijoitusyhtiöiden omistajia. Vielä vuosi sitten rikkaita oli 62, ja vuonna 2010 peräti 388 rikkainta ihmistä omisti yhtä paljon kuin köyhin puolikas maailmasta.
Ongelma ei siis ole vain valtava tulonjaon epätasaisuus, vaan varallisuuden nopea keskittyminen yhä harvempien ihmisten käsiin. Nämä molemmat ovat järjestelmätason ongelmia. Elämme keskellä pitkäkestoista lamaa, jossa ökyrikkaille tarvittiin viime vuonna bussi, mutta tänä vuonna he mahtuvat tilataksiin. Talouskriisi on näille kaikista rikkaimmille ollut mainiota aikaa lisätä varallisuuttaan. Heitä tämä valtava talouskuri ja työläisten oikeuksien polkeminen on hyödyttänyt.
Viime aikoina on puhuttu paljon erilaisista kuplista, joissa ihmiset elävät. On kuitenkin helppo väittää, että tämä on se kaikista suurin kupla. Elämme keskellä järjetöntä taloudellista epätasa-arvoa, mutta siitä ei puhuta. Aina vain jatkuva löysä puhe kakun kasvattamisesta tympäisee. Se mitä tarvitaan, on radikaali varallisuuden uusjako. Uusjako taas tarvitsee tekijänsä, poliittisen liikkeen – ja liike ihmisensä. Uskommeko kaikki olevamme ainoita, jotka ajattelevat näin?
Istuin edelleen kahvihuoneessa. Aikani oppilaskunnan puheenjohtajan sanoja mietittyäni olin oivaltanut, että niinhän se juuri on: se, että jonkun tulisi edustaa myös ihmisten suuren enemmistön asiaa ja näkökantaa, on vain minun mielipiteeni. Meni vielä aikaa, ennen kuin uskoin, että en olekaan yksin. Joku muukin ajattelee samoin.
Heikki Ketoharju on SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen ja SKP:n Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja. Hän on ollut jo vuosia aktiivinen kommunisti: takana on yksi kausi SKP:n pääsihteerinä – Suomen nuorimpana puoluesihteerinä – ja lisäksi Kommunistisen nuorisoliiton johtotöitä muutaman vuoden ajan.
Heikki on myös ollut aktiivinen useissa kansalaisliikkeissä, kuten Suomen sosiaalifoorumin järjestelyissä ja TTIP-verkostossa. Poliittinen toiminta alkoi lapsuuden rauhanmarsseilla.