Mitä uudistamme kun sanomme uudistavamme?

Julkaistu Tiedonantajassa 20.3.

Tässä viikolla eräs virkamies nousi hieman tuohtuneena käyttämään puheenvuoron eräälle poliitikkojen paneelille, joka oli ollut koko keskustelun ajan harvinaisen yksimielinen siitä, että rakenteellisia uudistuksia tarvitaan.

- Mitä te tarkoitatte, kun puhutte opetusalan rakenteiden uudistamisesta, kysyi virkamies. - Tarkoitatteko tuntijaon rakenteita, opetuksen järjestäjäverkkoa, rahoituksen rakenteita vai jotain muuta? Kyllä pitäisi hieman tarkempi olla.

Kun julkista keskustelua seuraa, kuulee monenlaisia poliittisia ratkaisuehdotuksia: rakenteellisia uudistuksia, säästöjä, sopeutustoimia, järkeistämistä ja tuottavuuden parantamista. Kuulostaa nopeasti ajateltuna hyvältä: järkeistäminen ja tuottavuuden parantaminen ovat varmaankin ihan fiksuja asioita. Tosiasiassa nuo kaikki sanat ovat vain kiertoilmauksia leikkaamiselle.

Paradoksaalisesti juuri tuo kaikista selkein ja kuvaavin sana on kadonnut kielenkäytöstä: leikkaus. Vaalien lähestyessä on mukavampi luvata hyvää. Vain kovapäisimmät ja hurjimmat edustajat jatkavat samaa kuin vaalien välilläkin, että leikata pitäisi.

Sanojen sekaan hukkuu se tosiasia, että talouspoliittisessa keskustelussa käydään koko ajan kovaa vääntöä, onko rakenteiden uudistaminen, sopeuttaminen, järkeistäminen, tuottavuuden parantaminen ja säästäminen ollenkaan järkevää politiikkaa näissä oloissa. Tuoreessa Talous & yhteiskunta -lehdessä professori Pertti Haaparanta esittää, että elvytys kannattaa, sillä se maksaa itsensä takaisin. Muutamia kuukausia takaperin Tiedonantajassa Pertti Hokanen puolestaan totesi, että kaikki julkiselle sektorille laitettu raha tulee takaisin yksityiselle muodossa tai toisessa. Ja ymmärtäähän sen maalaisjärjelläkin, kun hetken ajattelee: aamiainen on aamiainen, olipa se valmistettu yksityisessä kahvilassa tai kunnan ylläpitämässä ruokalassa. Työtä tehdään ja ruokahuolto pelaa molemmissa vaihtoehdoissa.

Mutta silti näin vaalien allakin monet uskaltavat vaatia leikkauslistoja esiin. Se kertoo mielestäni siitä vaihtoehdottomuuden tilasta, jossa politiikka on. Nimittäin keskustelu leikkauksista ei ole vain talouspoliittinen vääntö siitä, kuka on oikeassa. Leikkauslistoissa on myös kyse siitä, mihin politiikan rajat vedetään, ja kuka ne määrittää. Ei ole sattumaa, että oikeisto mielellään korostaa, miten leikata pitää ja politiikka astuu kuvaan vasta silloin kun asetetaan asiat tärkeysjärjestykseen: keneltä leikataan ensin. Kaikista vahvinta politiikkaa on sen määrittäminen, mistä saa puhua ja mistä ei.

Kun ensin on itse määrittänyt politiikan rajat, on sen jälkeen helppo moralisoida niitä, joita politiikka ei kiinnosta. Ei tietenkään kiinnosta, jos aitoja vaihtoehtoja ei ole. Jos vaaleissa on ehdolla vain puolueita jotka kiistelevät siitä paljonko julkista sektoria leikataan, eikä kukaan sano, että rahaa tarvitaan päinvastoin lisää, niin passivoituuhan siinä. Juuri näiden politiikan näkymättömien rajojen esille tuominen ja niiden murtaminen on avain radikaalin vasemmiston esiinmarssiin. Niin kauan kuin suostumme vain keskustelemaan leikkauslistoista, epäonnistumme keskeisimmässä tehtävässämme: politiikan suunnan muuttamisessa.