Kamppailu koronaa vastaan

19.3.2021/Seppo Ruotsalainen  

KAMPPAILU KORONAA VASTAAN  

(taloudellis-yhteiskuntapoliittista pohdiskelua) 

Tässä esityksessä käytetyistä tai viitatuista tärkeimmistä lähteistä on luettelo kirjoituksen lopussa. 

Osa II 

”Silloin oli kevät/ 

nyt on syksysää/ 

…tuskin mua muistitkaan” 

(Laulusta Ikävä (Four Cats)  

Luku 1 

Alussa oli Vihriälän raportti  

Edellinen laajahko koronaa koskeva blogikirjoitukseni ”Kamppailu koronaa vastaan” julkaistiin 11.5.2020. Kirjoituksen sisältämät, lähinnä EU:n ja Suomen talouspolitiikkaa koskevat tarkastelut päättyivät toukokuun alkupäiviin.  Tapahtumakohtaisessa tarkastelussa jäätiin perjantaihin toukokuun 8. päivään 2020, jolloin heti aamutuimaan oli vuorossa Vihriälän työryhmän raportin julkistamistilaisuus. 

 Raportin mukaan Suomen talous supistuu vuonna 2020 arvioiden mukaan 5-13 prosenttia. Velkaantumisaste bkt:stä nousee kulumassa olevan vuosikymmenen aikana 90 prosenttiin. Yrityksiä tulee kaatumaan, eläkeputken poistamista ehdotetaan, verotusta kiristetään. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne tulisi ilmeisesti olemaan osittain jopa kaaosmainen. 

Sitten alkoi tapahtua 

Talouspoliittiset tapahtumat etenivät kansainvälisesti siten, että toukokuun lopussa  2020 Euroopan komissio julkisti ehdotuksensa koronakriisistä toipumiseksi. Kaikille EU:n jäsenmaille tarjottaisiin elpymisrahoitusta 750 miljardin euron arvosta. Komission tuolloisessa esityksessä elvytyspaketin oli määrä jakautua sisällöllisesti siten, että 500 miljardia euroa jaettaisiin jäsenmaille suorina tukina ja 250 miljardia euroa lainoina.    

Euroopan keskuspankki (EKP) päätti kesäkuun alussa 2020 korottaa koronapandemian vuoksi jo maaliskuussa aloitetun 750 miljardin euron hätärahoituksensa 1350 miljardiin euroon. Hätärahoitus kestäisi vähintään vuoden 2021 kesäkuun loppuun. Tuona aikana EKP ostaa markkinoilta eurovaltioiden ja yritysten joukkolainoja eli myöntää niille lainaa. Rahantarjontaa lisäämällä keskuspankki pyrkisi siihen, että pankit antaisivat enemmän lainaa yrityksille ja kotitalouksille.   

Suomi yritti harata vastaan 

Suomen hallitus vaati alusta alkaen komission ehdottamaa 750 miljardin euron tukipakettia pienennettäväksi. Kesäkuun alussa 2020 hallitus linjasi kantansa todeten, että lainojen osuutta paketissa tulisi kasvattaa suorien tukien kustannuksella.  

Kesäkuun puolivälissä 2020 eduskunnan perustuslakivaliokunta esitti kantanaan, että puheena oleva hätärahoitus on vastoin unionin perussopimusta. Valiokunnan mielestä komission ehdotus poikkeaisi EU:n perussopimuksen artiklan 310 vaatimuksesta, jonka mukaan EU:n tulojen ja menojen on oltava tasapainossa. Tältä kannalta 750 miljardin euron lainanotto olisi kyseenalaista.  

Euroopan unionin neuvoston oikeuspalvelun lausunnon (olipas pitkä sanarimpsu) mukaan lainanottoa ei ole EU:n perussopimuksessa kielletty. Maallikon mielessä tuo  nostaa esiin mm. kysymyksen, onko EU:ssa vallitsevana käytäntö, että se mikä ei ole kiellettyä on sallittua.    

Lopullista ratkaisua kohti  

Ratkaiseva käänne elpymisrahoitusta koskevassa asiassa tapahtui heinäkuun puolivälissä Saksan antaessa liittokansleri Angela Merkelin johdolla voimakkaan tukensa 750 miljardin euron tukipaketille. Neljä päivää ja yötä (17.7-20.7. 2020) kestäneet EU- johtajien neuvottelut Brysselissä johtivat monilta osin kiistanalaisiin lopputuloksiin.  

Keskeiset kiistakumppanit edellä mainitussa kokouksessa olivat Etelä-Euroopan maat Italia ja Espanja ja niitä vastapäätä pohjoisen nuuka nelikko (Hollanti, Itävalta, Tanska ja Ruotsi). Nelikko vastusti elvytyspaketin suurta kokoa ja suorien avustusten määrää.  

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel antoi huippukokouksen loppuvaiheessa kompromissiesityksen, jonka mukaan 750 miljardin elpymisvälineestä jaettaisiin jäsenmaille 390 miljardia euroa avustuksina ja 360 miljardia euroa lainana. Näin myös tapahtui lopullisessa päätösesityksessä.  Suorien tukien pienentämistä vaati alusta alkaen myös Suomen hallitus.  Vuosien 2021-2027 EU:n talousarvioesitykseksi hyväksyttiin 1074 miljardia euroa.  

Miksi nuo kaksi edellä mainittua keskenään niin erilaista asiaa eli 750 miljardin elpymisväline ja vuosien 2021-2027 talousarvio kytkettiin kentaurimaiseen keskinäiseen yhteyteen toistensa kanssa, siinä on riittänyt ihmettelemistä eikä oikein kunnon vastausta ole taidettu saada vielä tähänkään päivään (helmikuu 2021) mennessä.    

Suomea sorsittiin  

Suomi oli aluksi saamassa 750 miljardin euron elvytyspaketista avustuksina 3.2 miljardia euroa vuosina 2021-2023, mutta EU-komission tekemän uuden arvion pohjalta avustusosuus pieneni ensin vuoden 2020 syksyllä 200 miljoonalla ja sitten vielä siitäkin lisää 300 miljoonalla eurolla vuoden 2021 alussa. Yhteensä Suomen osuus on siis noiden pienennysten jälkeen alun perin luvatun 3.2 miljardin asemesta noin 2.7 miljardia euroa.  

Suomen takaisinmaksuosuus elvytyspaketista ei sen sijaan pienentynyt, vaan  maksamme takaisin 6.6 miljardia euroa vuosina 2028-2058. Suomen nettomaksuosuus on siis näillä näkymin (vuoden 2021 alussa) kasvamassa alkuperäisarviosta.   

Outoja perusteluja  

Suomen saamien avustusten pienenemisen on katsottu johtuvan siitä, että maa on hoitanut taloutensa monia muita maita paremmin ja erityisesti uusimmassa vaiheessa maamme talouskasvu näyttää kärsineen koronaviruspandemian aikana muihin nähden odotettua vähemmän. 

Edellä mainittu jakoperuste on nostanut perusteltua kritiikkiä siksi, että ”palkkioksi” muita paremmin hoidetusta taloudesta suomalaiset veronmaksajat joutuvat rahoittamaan sellaisia taloutensa huonommin hoitaneita maita kuin Italiaa ja Espanjaa.    

Edellä mainittu ristiriita näyttäytyy sen tosiasian valossa, että EU:n seitsemän vuoden budjetista (2021- 2027) Suomi on saamassa 11.7 miljardia euroa ja maksaa 16.7 miljardia. Siltä varalta että kaikki EU-maat jättäisivät jostain syystä velkaosuuksiensa maksut maksamatta Suomen enimmäisvastuut on rajattu 2,8 miljardiin euroon vuodessa. 

Melko vaatimattomana (joskaan ei väheksyttävänä) saavutuksena EU-johtajien heinäkuun 2020 Brysselin neuvotteluista oli Suomen saama 400 miljoonan euron tuki maatalouden kehittämiseen ja 100 miljoonan euron lisätuki Pohjois- ja Itä-Suomen harvaan asutuille alueille.  

Tätä kirjoittaessa  

Suomen eduskunta aloitti 10.2. 2021 lähetekeskustelun EU:n suuresta (750 mrd) elpymispaketista. Lähetekeskustelu käytiin niin sanotusta omien varojen päätöksestä. Tuo päätös koskee EU:n tulevien seitsemän vuoden budjettivarausta. Päätöksessä määritellään muun muassa Suomen jäsenmaksut vuosien 2021-2027 budjettikaudelle. Omien varojen päätökseen liittyy myös tuo 750 miljardin euron elpymispaketti.  

Niin sanotulla EU:n omia varoja koskevalla päätöksellä pyritään varmistamaan, 

että elpymisvälineen kaltainen järjestely jää ainutkertaiseksi ja että jäsenvaltioiden vuosittaisen enimmäisvastuun määrä ei ylity, vaikka jotkut jäsenvaltiot jättäisivät omat vastuunsa hoitamatta (Eduskunnan suuren valiokunnan asiantuntijoiden kuulemistilaisuus 23.9.2020). 

Saa nähdä miten käy. Eli jääkö ainutkertaiseksi. Epäilijöitä on.   

Perustuslakivaliokunta 

Omien varojen päätös tulee hyväksyä jokaisessa EU-maassa erikseen jotta elvytyspaketti syntyisi. Suomen eduskunnan kohdalla mielenkiinto on ennen muuta elvytyspakettiin aiemmin kriittisesti suhtautuneella perustuslakivaliokunnalla. Jos valiokunta katsoo, että hätärahoitukseen osallistuminen tarkoittaa merkittävää toimivallan siirtoa Suomelta Euroopan unionille, paketti on hyväksyttävä eduskunnan suuressa salissa kahden kolmasosan enemmistöllä.  

Poliittisista puolueista ratkaisevaan asemaan näyttäisi nousevan kannassaan horjahteleva Kokoomus, sillä hallituspuolueiden (SDP, Keskusta, Vasemmistoliitto, Vihreät, RKP) äänimäärä ei riitä kahden kolmasosan enemmistöön. Eduskunnan käsittelystä näyttää alusta lähtien tulevan nimenomaisesti hallituspuolueiden ja opposition välinen kädenvääntö.  

Perussuomalaiset 

Elvytyspaketin kiivaimpana vastustajana esiintyvät perussuomalaiset, jotka tukeutuvat kritiikissään paitsi EU:n perussopimuksen artiklaan 310 (unionin tulojen ja menojen on oltava tasapainossa) myös ja erityisesti artiklaan 125, jonka mukaan EU tai yksittäinen jäsenvaltio ei saa ottaa vastatakseen toisen valtion taloudellisia sitoumuksia. 

 ”Vaikka miten nimittäisi yhteistä velkaa muuksi, se on edelleen yhteistä velkaa”, sanoo perussuomalaisten Jani Mäkelä ryhmäpuheenvuorossaan eduskunnan täysistunnossa keskiviikkona 10.2.2021. 

Välikysymys heti kättelyssä ja koronan vuoksi ilman kättelyäkin  

”Kokonainen lipas yhteen menoon!”, päivitteli joku Tuntemattoman sotilaan sankareista konekivääritulituksen alkaessa komppanian ensimmäisessä hyökkäyksessä 1941. Sarjatulella eli välikysymyksellä aloittivat perussuomalaisetkin hyökkäyksensä elvytyspakettia vastaan. Välikysymys jätettiin heti eikä 15.päivä siis jo 10.päivä helmikuuta 2021.  

Nopeasti siihen myös vastattiin. Hallitus sai elpymispakettia koskevassa välikysymysäänestyksessä viikkoa myöhemmin eduskunnan luottamuksen äänin 99-78.  Kaikki läsnä olevat hallituspuolueiden edustajat äänestivät hallituksen luottamuksen puolesta. Vastaavasti kaikki läsnä olleet oppositiopuolueiden edustajat äänestivät epäluottamusta hallitukselle. Ilmassa on Alea iacta est- Arpa on heitetty –henkeä.   

Kristilliset ja Nyt   

Myös kristillisdemokraatit ja Nyt-liike yhtyivät välikysymykseen. Kristilliset kertoivat tiedotteessaan, että puolue ei hyväksy Suomen osallistumista EU:n elvytyspakettiin. Kristillisiä ja heidän puheenjohtajaansa Sari Essayahia näyttää korpeavan muun ohessa erityisesti se, että elvytyspaketti on komission ehdotuksessa kytketty yhteen EU:n seitsenvuotisen budjetin kanssa. Tämä korpeaa ja ihmetyttää monia muitakin, mutta minkä teet. Muitakin korpeamisen aiheita on. Kuten:  

Jatkuva velkaantuminen  

Yksi kiistanalaisimpia kysymyksiä on valtion jatkuva velanotto. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana EU aikoo maksaa avustuksia jäsenmaille unionin ottamalla velalla. Se voi tarkoittaa esimerkiksi EU:n veroja tai velkaantumista jäsenmaiden kustannuksella. Yksi keskustelun aihe on, pitäisikö, miten pitäisi ja voidaanko valtionvelkaa ylipäänsä maksaa takaisin ja missä määrin.  

Elvytyspakettia (750 mrd) koskevaan keskusteluun Suomessa palataan lähemmin uudelleen tämän kirjoituksen 3.luvussa, ja nyt siirrytään kysymykseen valtionvelasta.   

VALTIONVELKA – ORJUUTTAMISEN MUOTO   

Suosikkitaloustieteilijäni Karl Marx (1818-1883) tarkasteli Pääoma-teoksessaan valtionvelan syntyhistoriaa todeten, että valtionvelka on nimenomaisesti kapitalismiin liittyvä ilmiö. ”Valtionvelka, … olipa valtiomuoto yksinvaltainen, perustuslaillinen tai tasavaltainen – painaa leimansa kapitalistiseen aikakauteen” (Pääoma 1, suom.2013, s.674).  

Nurinkurista  

Marx totesi ironisesti, että valtionvelkaa perustellaan sillä, että ”kansa tulee sitä rikkaammaksi, mitä pahemmin se velkaantuu (Pääoma 1, mt. s. 675).  Tuo nurinkurinen velan ”perustelu” on tullut tämän päivän Suomessa ilmi mm. sen korostamisena, että maa saa kahden A:n luokituksensa ansiosta velkaa monia muita maita edullisemmalla korolla.  

Tällä hetkellä Suomi on kahden A:n luokassa eli eräänlaisessa talouspolitiikan AA-kerhossa. Mutta kun todellisessa AA-kerhossa pyritään riippuvuuden eli juomisen vähentämiseen ja lopettamiseen, talouspolitiikan ja ekonomistien AA:ssa saatetaan iloitakin siitä, että velansaanti matalien korkojen vallitessa on helppoa eli velkariippuvuus kasvaa. Se lienee vähän samaa kuin jos alkoholipolitiikassa iloittaisiin siitä, että maa alkoholisoituu sitä tehokkaammin mitä halvempaa viinaa on saatavilla.    

Valtionvelka uskontunnustuksena 

Valtionvelka on joissakin piireissä kohotettu lähes pyhäksi asiaksi, mikä tarkoittaa jyrkän kielteistä asennetta velkojen osittaiseenkaan anteeksiantamiseen, niiden takaisinmaksun lykkäämiseen tai takaisinmaksusta luopumiseen.  

Huomauttaen, että julkinen luotto tulee pääoman credoksi (uskontunnustukseksi), Marx huomautti kauan sitten: ”Ja valtionvelan ilmaannuttua anteeksiantamattomana kuolemansyntinä ei ole enää pyhän hengen pilkkaaminen, vaan uskollisuudenrikos valtionvelkaa vastaan” (Marx, Pääoma 1, 675). 

Nykyhetkellä Suomessa 100 miljardin euron rajan ylittäneen valtionvelan takaisinmaksuun suhtaudutaan monella taholla lähes pyhäkoulumaisella hartaudella. Vähemmän on pohdittu valtionvelan perimmäistä luonnetta ja olemusta eli esimerkiksi sitä onko velan takaisinmaksu alkuperäisessä ja ”puhtaassa ” muodossaan edes mahdollista.   

Valtionvelan historiaa  

Julkisen luoton eli valtionvelkajärjestelmän alkeita oli havaittavissa Genovassa ja Venetsiassa jo keskiajalla, mutta manufaktuuriaikana tuo järjestelmä valtasi koko Euroopan. Manufaktuuriajalla tarkoitetaan talouselämän esiteollista vaihetta, jolloin työntekijöitä koottiin suurin joukoin tuotantolaitoksiin (manufaktuureihin), joissa suoritettiin tavaroiden eri osien valmistus edelleen käsityömäisesti. 1700-luvun jälkipuoliskolla Englannissa alkanut teollinen vallankumous siirsi nämä työvaiheet vähitellen ja enenevässä määrin koneiden tehtäväksi.  

Tähän ajankohtaan valtionvelka tuli kapitalismille kuin taivaan lahjana, sillä valtionvelan mukana ja myötä syntyi kansainvälinen luottojärjestelmä. Kärkimaana tämän uuden järjestelmän läpiviemisessä toimi Hollanti (nykyisen ”nuukan nelikon” jäsen), jonka manufaktuurit jäivät jo 1700-luvun alussa ”kauas jälkeen englantilaisista”. Hollanti siirsi nyt taloudellisen painopisteensä teollisesta toiminnasta rahatalouden alueelle lainaamalla suunnattomia pääomia etenkin mahtavalle kilpailijalleen Englannille.  

Verotus valtionvelan täydentäjänä  

Marx totesi, että kun valtionvelka nojaa valtiontuloihin, joiden täytyy peittää velan vuotuiset korko- ym. menot, niin uudenaikaisesta verojärjestelmästä  tulee valtionlainajärjestelmän välttämätön täydentäjä. Hän kirjoitti runsaat 150 vuotta sitten: 

 ”Lainat antavat hallitukselle mahdollisuuden kattaa ylimääräiset menot ilman että veronmaksaja sen heti tuntee, mutta tulevaisuudessa menot vaativat korkeampia veroja. Toiselta puolen jatkuvasti kasautuvista veloista johtuva verojen korotus pakottaa hallituksen uusien ylimääräisten menojen sattuessa ottamaan yhä uusia lainoja. Uudenaikainen valtion raha-asiain hoito, jonka akselina on välttämättömien elinhyödykkeiden (elintarvikkeiden SR) verottaminen (siis niiden kallistaminen KM), sisältää itsestään tapahtuvan verojenkasvun idun. Liikaverotus ei ole väliaikainen tapaus, vaan päinvastoin pysyväinen periaate” (Marx, Pääoma 1, suom. 2013, s. 676).  

Marxilaiset ja marsilaiset  

Noihin Marxin sanoihin voitaisiin nyt 150 vuotta myöhemmin lisätä jälkihuomio, että verojen kasvu jäsenvaltioissa ja yleensäkin näyttää väistämättömältä kehityssuunnalta myös nykyisen EU:n 750 miljardin euron hätäpaketin toteutuksen yhteydessä.  

Voitaisiin sanoa, että Suomen eduskunnan nykyinen oppositio esiintyy tässä asiassa lähinnä ”marxilaisena” ryhmänä väittäessään, että velan määrä tulee elvytyspaketin myötä kasvamaan. Vastaan inttävät hallituspuolueet näyttäytyvät lähinnä marsilaisena joukkona, jota valtionvelan sijaan näyttää kiinnostavan enemmän Saudi-Arabian, Kiinan ja USA:n Mars-planeettaa kohti laukaisemat luotaimet.          

Valtionvelka – orjuuttamisen keino 

Marx lainaa Johan de Witt- nimistä porvarillista ”isänmaan ystävää”, joka  ylisti valtionvelkajärjestelmän ja liikaverotuksen yhdistelmää ”parhaimmaksi järjestelmäksi, millä palkkatyöläinen saatetaan alistuvaksi, kohtuulliseksi, ahkeraksi ja…ylen määrin työtä tekeväksi” (Marx, mt., s. 676). 

Valtionvelka liittyy yhteiskunnan kapitalistiseen kehitysvaiheeseen ja sitä kautta orjuusjärjestelmään. Maaorjuuden jälkeen kapitalismissa tuli vallitsevaksi palkkaorjuus. Se että valtionvelka on orjuuttamisen keino, tuli pelkistetysti ilmi muutaman vuoden takaisessa Kreikan velkataakassa, jonka seurauksena maan talous ajettiin lähes kehitysmaa-asteelle. 

Nietzschen välihuomautus  

Mielenkiintoisena erityispiirteenä fasismin ideologiksi paljolti aiheettomasti leimattu filosofi Friedrich Nietzsche (1844-1900) totesi, että orjamielen kaksi tärkeintä synnyttäjää historiallisesti ovat uskonto sekä toisaalta velkojan ja velallisen välinen suhde.  

Valtionvelan avulla työväenluokkaa pidetään kurissa ja nuhteessa myös pisimmälle kehittyneissä demokraattisissa maissa. Valtionvelan hoitamiseen viitaten EU-komissio ja jäsenvaltioiden johto pakottavat erityisesti ns. kriisimaiden hallituksia taloudellisiin ja sosiaalipoliittisiin kiristystoimiin, jotka merkitsevät kyseisissä maissa työväen- ja ay-liikkeen johdolla vuosikymmenien aikana toteutettujen saavutusten hyvin laajamittaista  peruuttamista.  

Keskustelua Suomessa  

Suomessa valtionvelka on kaksinkertaistunut viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana ollen  huhtikuun 2020 lopussa 101.5 miljardia euroa. Euromaiden sopimuksen mukaan valtionvelan pitäisi pysyä alle 60 prosentissa bruttokansantuotteesta. Suomi on tähän saakka pysynyt tuossa rajassa, mutta tämänhetkisten arvioiden mukaan Suomen suhteellinen velkaantuminen (kestävyysvaje) voi nousta 90:een ja jopa 100 prosenttiin suhteessa bkt:hen vuosikymmenen loppuun mennessä. Valtio joutuu ottamaan vuonna 2020 lisälainaa ainakin 19 miljardia euroa. Euromailla on keskimäärin velkaa jo lähes 90 % suhteessa bkt:hen.  

Entä velan takaisinmaksu?  

Toimittaja Anni Lassila kirjoitti  analyysissään ”Pitäisikö Suomen olla huolissaan velastaan?” (Helsingin Sanomat 29.6.2020), että velan kasvun ongelmallisuutta perustellaan usein sillä, että sen joutuvat maksamaan tulevat sukupolvet. Lassila jatkaa: ”Välttämättä valtionvelkaa ei kuitenkaan makseta ikinä takaisin. Aina kun velkakirja erääntyy, valtio voi laskea liikkeeseen uuden.”  

Ajallisesti hiukan aiemmin julkaistussa kirjoituksessaan ”Näin Suomen velkamiljardit hankitaan” (HS 12.6.2020) Lassila kirjoitti: ”Velkakirjoilla käydään kauppaa sijoitusmarkkinoilla. Valtio maksaa lainan takaisin niille sijoittajille, joiden hallussa nuo lainapaperit sattuvat lainan eräpäivänä olemaan.”   

Tuossa viimeksi mainitussa kirjoituksessa (HS 12.6.-20) Lassila toteaa vielä, että ”kun (valtion)laina on laskettu liikkeeseen , valtionkonttori (joka laina-asian käytännössä hoitaa SR) ei yleensä enää tiedä tarkasti, missä Suomen valtion velkapapereita liikkuu . Niitä ostavat jälkimarkkinoilta sijoitusrahastot”. 

Velkakirjat elävät omaa elämäänsä 

Velkakirjat alkavat siis liikkeellelaskunsa jälkeen tavallaan elää omaa elämäänsä. Marx totesi velkakirjoista Anni Lassilan havaintoja 150 vuotta aiemmin mm. seuraavaa: ”Nämä velkakirjat, jotka on laadittu alun perin lainaksi otettua pääomaa varten, nämä hävitetyn pääoman paperiset kaksoiskappaleet toimivat haltijoilleen pääomana sikäli kuin ne ovat myyntikelpoisia tavaroita ja ne voidaan näin ollen muuttaa takaisin pääomaksi” (Marx, Pääoma, 3.osa. suom. 2015, s.474).  

Velkakirjat ovat fiktiivisiä eli kuvitteellisia sikäli, että ”niiden arvomäärä voi laskea ja nousta aivan riippumatta siitä millainen arvonliike on sillä todellisella pääomalla, johon kohdistuvia todistuksia ne (alunperin SR) ovat” (Marx, em. s.474). ”Sillä todellinen pääoma on olemassa niiden (velkakirjojen) rinnalla eikä siirry toiseen käteen sen nojalla, että nämä (paperiset) kaksoiskappaleet vaihtavat käsiä”. 

”Tällöin ei ole mitenkään poissuljettua, että ne (velkapaperit) edustavat myös pelkkää huijausta” (Marx, em., s.464). Noissa velkapapereissa mukana kulkeva kuvitteellinen virtuaaliraha mutkistaa kysymystä.  

Kädestä käteen 

Tuo velkakirjojen luonne, että ne voivat siirtyä kädestä käteen, ja muuttaa arvoaan riippuen siitä millaisissa käsissä ne milloinkin ovat, nostaa esiin kysymyksen, kenelle tai mille järjestölle tai yksilölle valtionvelka loppujen lopuksi tulisi maksaa takaisin. Kun väitetään, että lapsemme ja lapsenlapsemme  joutuvat maksamaan meidän synnyttämämme velkataakan (raamatun mukaan herra kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen), niin syntyy kysymys, kenelle nuo lapsukaiset sen velan oikein maksavat takaisin ja minkä suuruisena eli kenen velasta ja kenelle loppujen lopuksi on kysymys.  

Kenelle miljardit päätyvät?  

Helsingin Sanomissa julkaistiin 25. 8. 2020 elvytys- ja velkaongelman  monimutkaisuutta hyvin kuvaava toimittaja Tuomas Niskakankaan kirjoitus otsikolla ”Kenelle 27 miljardia euroa päätyvät?”. Kirjoituksen alkuesittelyssä todettiin, että HS lähti jäljittämään miljardeja, joilla Euroopan keskuspankki ja Suomen Pankki ovat elvyttäneet taloutta. ”Alku sujui hyvin, mutta sitten jäljet hälvenivät”. 

Vastauksen löytäminen miljardien kohtaloon on lehden mukaan vaikeaa kahdesta syystä: a) keskuspankin luoma raha siirtyy liikepankkien, kuten Nordean, Dansken ja OP;n keskuspankkitileille. Keskuspankkiraha alkaa kiertää pankkien välillä, eikä sitä ole helppo jäljittää.  

b) Toinen jäljittämisvaikeus liittyy siihen, että Euroopan keskuspankit eivät osto-ohjelmissaan julkista sitä, keneltä ne ostavat velkakirjoja eli kenelle ne myöntävät velkaa.  

Monimutkaistuva järjestelmä  

Koko luottojärjestelmä monimutkaistuu ja muuttuu osin käsittämättömäksi. Karl Marx tarkasteli luottojärjestelmää nykyistä yksinkertaisempien rakenteiden vallitessa, mutta samalla hyvin terävällä katseella. Hänen arvionsa oli suorasukaisempi kuin nykyhetken taloustieteilijöillä: ”Kaikki tässä luottojärjestelmässä kaksinkertaistuu ja kolminkertaistuu sekä muuttuu pelkäksi hourekuvaksi” (Pääoma 3.osa s.470).  

EKP vauhdissa  

Tuo Marxin edellä oleva toteamus näyttää toteutuvan myös Euroopan keskuspankin (EKP) parhaillaan harjoittaman ja kasvamistaan kasvavan hätärahoituksen yhteydessä.    

EKP aloitti joulukuussa 2020 uudet poikkeustoimet, joilla se pyrkii vahvistamaan koronaviruspandemian vaivaamaa taloutta. Tähänastista hätärahoitusta (1350 miljardia euroa) lisättiin 500 miljardilla eurolla eli 1850 miljardiin euroon. Tuo hätärahoitus jatkuu ainakin maaliskuun 2022 loppuun. Lisäksi EKP jatkaa syksyllä 2019 erillisessä osto-ohjelmassa aloitettuja arvopapereiden hankintoja, joiden määrä on 20 miljardia euroa kuukaudessa. Rahan tarjonta on siis ennätyksellisen suurta.  

Alun perin maaliskuussa 2020 aloitetussa hätärahoituksessa ja erillisessä osto-ohjelmassa keskuspankki ostaa markkinoilta pääasiassa eurovaltioiden joukkolainoja . EKP ostaa jo pääosan jäsenmaiden velasta. Arvopapereiden myyjiä ovat pankit ja sijoittajat, jotka saavat vastikkeeksi keskuspankkirahaa. Sen turvin ne voivat lisätä muita sijoituksiaan ja kasvattaa lainanantoaan yrityksille ja kotitalouksille.  

Monimutkaistunut ja paisunut luottojärjestelmä sisältää riskinsä. EU:n laajuisessa elvytysohjelmassa kansantalouksien ja kansakuntien kohtalot on sidottu aiempaa tiiviimmin toisiinsa. Entinen EU-komissaari Erkki Liikanen totesi, että pandemia on vienyt EU:n hyvin ainutlaatuiseen kriisiin: ”Kriisi koskee kaikkia yhtä aikaa eikä ole minkään maan vika” (HS 29.8. 2020).   

PITÄISIKÖ VALTIONVELKA MAKSAA TAKAISIN  

Emeritusprofessori Matti Viren on toimittaja Maija Elonheimon haastateltavana Radio 1:n ”Brysselin kone” ohjelmassa 23.9.2020. Professori toteaa Suomen tilanteesta, että viennin kasvu on tyrehtynyt täysin eikä hän usko, että rahalla tätä tilannetta pystytään ratkaisemaan. ”Elvytyspaketin vaikutukset talouteen ovat hyvin pienet eri maissa”. Valtioilla on nyt mahdollisuus saada rahaa, mutta onko varmaa, että valtiot maksavat velkansa takaisin. Viren arvelee, että usko velkojen takaisinmaksuun loppuu ja tulee ”hirveän suuri kriisi, hyperinflaatio”. 

Brysselin koneessa todetaan, että keskuspankit eivät voi jatkaa rahoittamista loputtomiin, takaisinmaksun aika on vuonna 2058, silloin maksujen pitäisi olla hallinnassa. Viren toteaa, että kehitystä yritetään nyt kiihdyttää ”yläkautta”. Vauhtia pitäisi ilmeisesti hiljentää. ”Voidaanko me jarruttaa tätä menoa?”, toimittaja Elonheimo kysyy ja hänen äänessään on aavistus epäilyn ja lievän epäuskonkin  sävyä.  

”Me” ehkä voisimme, mutta kapitalismi ei 

Yhtenä Brysselin koneen hyrinää kuuntelevana kansalaisena ehätän radion äärellä ajatuksissani vastaamaan toimittajalle ennen emeritusprofessori Matti Virenin vastausta, että ”me” ehkä voisimme jarruttaa, mutta kapitalismi ei voi. Kapitalismin sisäinen laki on, että talouden hyppyrimäessä ylärinteen vauhdinotto kiihtyy epäsuhtaisesti alastulorinteen vastaanottokykykyyn nähden.  Kuvitteellista pääomaa (fiktives Kapital) kasvatetaan epäsuhtaisesti reaalitalouteen nähden.  

Emeritusprofessori Matti Virenkin, joka esittää teräviä huomioita elvytyspakettia koskien, tuntuu kallistuvan siihen, että komission ehdottama kovahintainen (750 miljardia euroa) elvytyspaketti ollaan valmiita maksamaan, sillä toinen vaihtoehto olisi, että ”aurinko sammuu”. 

Marxilainen näkemys valtionvelan takaisinmaksusta ei oikeastaan ole moraalinen kysymys. Kysymys on vain siitä, että koko velanottoprosessi ja kapitalistinen luottojärjestelmä velkakirjoineen monimutkaistuu sellaiseksi, että velan takaisinmaksu kyseenalaistuu ja prosessi muuttuu suurelta osin käsittämättömäksi, suorastaan ”hourekuvaksi”.  

Kategorinen imperatiivi 

Velkakysymys näyttää liittyvän subjektiivinen-objektiivinen problematiikkaan. Niillä ekonomisteilla ja poliitikoilla, jotka kiihkeimmin vaativat pitämään kiinni valtionvelan takaisinmaksuperiaatteesta on vaatimuksensa pohjana yleensä pelkästään ”täytymisen” (saks. sollen) velvoite eli velat täytyy maksaa takaisin. Tuo täytymisen periaate muistuttaa filosofian piirissä subjektiivisen idealismin edustajan Immanuel Kantin ”Kategorista imperatiivia”, josta todelliset subjektit eli tekijät puuttuvat.  

Tuon imperatiivin mukaan sinun pitää kohdella toista ihmistä aina arvona sinänsä ei koskaan vain välikappaleena. Ylevyydestään huolimatta kategorinen imperatiivi sisältää ratkaisevan heikkouden eli siinä tavoitteen ainoaksi toteuttajaksi jää ”sinä” tai ”minä”. Se ehkä voi jotenkin soveltua yksityisten velkojien ja velallisten keskinäiseksi toimintaohjeeksi, mutta valtionvelan maksuohjeeksi siitä ei ole.  

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on monien muiden tavoin vaatinut  (esimerkiksi syyskesällä 2020 johtamansa   puoluekokouksen avaus- ja päätöspuheessa, siis mennen tullen) valtionvelan takaisinmaksua samoin perustein kuin tapahtuu yksityisten kansalaistenkin velka-asioiden kohdalla.  

Yksityisen velan ja valtionvelan samaistamisen taustalla on kansantaloustieteen isän Adam Smithin (1723-1790) aataminaikainen näkemys, jossa kotitaloudet ja valtiontalous rinnastetaan toisiinsa. Samalla tulevat rinnastetuiksi henkilökohtainen ja tuotannollinen kulutus, josta myöhemmät tutkijat totesivat Adamia kritikoiden, että koneita, kivihiiltä ja rautaa ei kuluteta henkilökohtaisesti vaan tuotannollisesti.   

Perpetuaalit 

Tunnettu kansainvälinen sijoittaja Georg Soros tuo mielenkiintoisen lisän valtionvelkoja ja niiden takaisinmaksua koskevaan keskusteluun Helsingin Sanomien ”Vieraskynä”-kirjoituksessaan 27.1.2021. Kirjoituksen olennainen sanoma paljastuu otsikosta: ”Ikuisia lainoja tarvitaan Euroopan nostamiseksi jaloilleen”.   Kirjoittaja toteaa, että pandemia vaatii poikkeuksellisia toimia ja taloutta piristämään tarvittaisiin nyt perpetuaaleja eli ikuisia lainoja , ”joita ei tarvitse koskaan maksaa pois – niistä veloitetaan vain vuotuinen korko”.  

Soros muistuttaa, että vaikka idea voi kuulostaa radikaalilta, perpetuaaleja on käytetty jo vuosisatojen ajan, esimerkiksi Englanti käytti niitä 1800-luvun alussa rahoittaakseen Napoleonia vastaan käytyjä sotia. Tämän päivän lukijassa saattaa kuitenkin helposti herätä kysymys (jota Soros ei aseta), että entä jos nuo ”ikuiset” jäävät pandemian myötä pysyvästi päälle eli niistä tulee osa vallitsevaa käytäntöä.   

Soros ilmaisee kirjoituksessaan oikeastaan jo tiedossa olevan tosiasian kun hän  sanoo, että EKP on jo tosiasiallisesti luonut perpetuaaleja ostamalla valtavia määriä valtioiden liikkeelle laskemia joukkovelkakirjoja osana setelirahoitusohjelmaansa.  

”Täältä ikuisuuteen” 

Kun EKP:n velat lähestyvät eräpäiviään, ne korvataan uusilla joukkovelkakirjoilla, ja kierre jatkuu kauas tulevaisuuteen , jopa ikuisuuteen. ”Täältä ikuisuuteen”, From Here To Eternity on amerikkalainen elokuva vuodelta 1953, jota tämän kirjoittajakin katseli kotipaikkakuntansa elokuvateatterissa joskus 1950-luvulla.     

Tämä valtion velkojen ikuistumisprosessi on ollut havaittavissa jo EU:n rahapolitiikan nykykäytännöissä. Se että elvytyspaketin (750 mrd euroa) suurempi osa jaetaan jäsenvaltioille avustuksina  (joita luonteensa perusteella ei edes odoteta saatavan takaisin) ja lainojenkin kohdalla asia on vähän niin ja näin, tie takaisinmaksuun saattaa kulkea monien mutkien kautta.   Matka vuoteen 2058 saatetaan mieltää sekin ikuisuudeksi.    

Onko velkaorjuus lähestymässä tiensä päätä?   

Tämä on mielenkiintoinen kysymys jos lähtökohtana pidetään marxilaista käsitystä valtion velan orjuuttavasta luonteesta. Tässä joudutaan kiinnittämään huomio jäljempänä tässä esityksessä lähemmin käsiteltävään kysymykseen vallitsevien yhteiskuntajärjestelmien (kapitalistinen, sosialistinen, kommunistinen) keskinäissuhteesta.  

Marx määritteli eron kommunistisen yhteiskunnan alemman vaiheen (sosialismin) ja korkeamman vaiheen välillä.  Viimeksi mainittuun vaiheeseen siirryttäessä tapahtuu valtion häviäminen eli ”poiskuihtuminen”. Valtio häviää hallitsevan yhteiskuntaluokan välikappaleena toisen luokan alistamiseksi. Tähän liittyy ns. työarvoteorian mukaan taloudellisen vaihtoarvon häviäminen työvoiman kaupittelun (ostamisen ja myymisen) muodossa jolloin työvoima muuttuu suoraan käyttöarvoksi. 

Onko valtionvelka häviämässä? 

Voidaanko nyt sanoa, että valtionvelan häviämisprosessi taloudellisen voitontavoittelun välineenä on alkanut tai on alkamassa? Kun velkaa ei tarvitse maksaa takaisin niin velkahan tavallaan lakkaa olemasta eli kuoleutuu pois.   

Valistunut arvaus on, että pääsääntöisesti valtionvelka ei kuoleudu kapitalismissa, mutta se voidaan kulloinkin kuolettaa jotenkin samoin kuin ilmasta tuleva jalkapallo kuoletetaan vastaanottavan pelaajan jalkoihin. Velan kuoleentuminen tapahtunee kapitalismia taloudellisesti pidemmälle kehittyneessä yhteiskuntamuodossa, mutta ilmiön ituja voidaan saattaa alulle jo kapitalismissa. Tätä voisivat Georg Sorosin  perpetuaalit tarkoittaa.   

 Viimeksi mainitut näyttäisivät kuuluvan (filosofi Hegelin ilmaisua käyttäen )  tapahtumisen ulkoiseen reflexioon eli ne olisivat vain hyvin heikosti kiinni materiaalisessa kokonaisuudessa.  

Shorttausta lyhyesti 

Hyvin heikosti näyttävät ajoittain pörssikurssitkin olevan kiinni materiaalisessa kokonaisuudessa. Helmikuun alkupäivinä 2021on pörssimaailmassa menossa shorttaus eli räjähdysmäinen osakkeiden lyhyeksi myymiskampanja käsittämättömine kurssinousuineen ja –laskuineen. Mihin ja miten tuo myllerrys päättyy siihen ei ”asiantuntijoillakaan” tunnu olevan vastausta. 

TV1:n A-studiokin ( 2.2.2021), jonka aiheena oli juuri kysymys ”Mistä pörssien valtava myllerrys viime päivinä kertoo?” päättyi siinä vaiheessa kun olisi pitänyt vastata  tuohon ohjelman kysymykseen ja vielä kysymykseen miten tämä kaikki päättyy.  

Puheena oleva osakeralli lähti liikkeelle piensijoittajien joukkoliikkeestä suursijoittajien hedgerahastoa Melvin Capitalia vastaan, joka oli myynyt lyhyeksi eli lyönyt vetoa pelikauppaketju Gamestopin osakkeen halpenemisen puolesta. Melvin Capital joutui kirjaamaan vedonlyönnistään miljardien dollarien tappion. Toisaalta piensijoittajien joukot voivat joutua kärsimään myös suuria tappioita. Rakettimaisesti nousevat osakkeet voivat myös tulla yhtä jyrkästi alas.  

Jumalien keinu  

Toteutuuko tuossa  edellä todetussa ”menossa” runoilija Eino Leinon ”Jumalien keinun” viesti:  

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,/ 

eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,/ 

he heittävät häntä/   

välillä taivaan ja maan,/ 

siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.” 

Millaista vaihetta elämme kuvitteellisessa (fiktiv) taloudessa? Mieleen palautuu yhä uudelleen Marxin toteamus, että kaikki tässä järjestelmässä kaksinkertaistuu ja kolminkertaistuu ja muuttuu pelkäksi hourekuvaksi.  

Elämmekö houreaikaa?  Olemmeko nyt koronapandemian aikaan kaikki eräänlaisessa jumalien keinussa? 

2. Luku   

Synkkiä tietoja Suomen teollisuudesta  

Suomessa synkät pilvet alkoivat kasautua teollisuuden ylle syksyllä 2020. Ikävien uutisten sarja alkoi keskiviikkona 26.8.-20 kun metsäteollisuusyhtiö UPM ilmoitti sulkevansa kokonaisen tehtaan, Kaipolan paperitehtaan Jämsässä. 

Muita huonoja uutisia oli tuolloin mm. lentoyhtiö Finnairin ilmoitus massairtisanomisista, jotka koskevat noin 1 000 työpaikkaa. Tämän kerrannaisvaikutuksina maapalveluyhtiö Swissportista katoaa satoja työpaikkoja. Metso Outotec ilmoitti yli 500 työntekijää koskevista yt-neuvotteluista jne.  

Elinkeinoministeri Mika Lintilä totesi haastattelussa, että ”Irtisanomiset tulevat olemaan käytännössä sellaisia, joita ei voi enää pysäyttää. Semmoinen ajatus, että valtio pelastaisi jokaisen yrityksen, ei ole valitettavasti realistinen.” (Helsingin Sanomat 29.8.-20) 

Pullonkaulana vientiteollisuus 

Suomen talouden ongelmana on vientiteollisuus. Tilanne vaikuttaa kaikkiin suomalaisiin, sillä bruttokansantuotteesta 40 prosenttia tulee viennistä. Vientiteollisuus supistui 16 prosenttia vuonna 2020. Telakkateollisuudessa se merkitsee tuhansien työpaikkojen menettämistä  (Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto  TV1:n A-Talk ohjelmassa 3.9. 2020). Työmarkkinajohtaja Minna Helle huomautti samassa ohjelmassa, että tuhansia työntekijöitä oli kesällä lomautettuina teknologiateollisuudessa ja että vientiteollisuus on vasta suurimpien vaikeuksien edessä. 

Talous vaikeuksissa Saksassa ja Yhdysvalloissa  

EUROOPAN suurimman talouden Saksan bruttokansantuote laski huhti–kesäkuussa 2020 ennätykselliset 10 prosenttia. Pudotus oli Saksassa niin syvä ettei vastaavaa nähty edes vuosien 2008–2009 finanssikriisin aikana. Muun muassa Saksan autoteollisuus on kärsinyt koronaviruksesta pahoin. 

Koronaviruspandemia johti Saksassa niin vienti- kuin tuontituotteiden kysynnän massiiviseen romahtamiseen, joskin kysyntä alkoi toisella neljänneksellä 2020 elpyä 130 miljardin euron lisäbudjetin ansiosta.  

USA:n talous  

YHDYSVALTAIN talous käytännössä romahti koronakriisin seurauksena vuoden 2020 toisella neljänneksellä. Yhdysvaltain hallituksen julkistamien lukujen mukaan maan talouden supistumisvauhti oli 33 prosenttia huhti–kesäkuussa. Talouden supistumisvauhti oli yhtä nopeaa viimeksi vuonna 1947. 

Pääoman kiertokulku noususuhdanteesta lamaan ja takaisin (Marx) 

Pääoman kiertokulun perimmäistä olemusta pohdittaessa on syytä edelleen kiinnittää huomio Karl Marxin Pääoma-teoksessa jo 150 vuotta sitten tekemään analyysiin. Lähtökohtana hänellä on talouden kukoistustila eli noususuhdanteen huippu, jossa alhainen korkokanta ja lainattavissa olevan pääoman suhteellinen runsaus ”käyvät yhteen” teollisuuspääoman todellisen laajenemisen kanssa.  Tässä vaiheessa: 

”Pääoman takaisinvirtaamisten helppous ja säännöllisyys, liittyneenä laajentuneeseen kauppaluottoon, takaa lainapääoman tarjonnan huolimatta kohonneesta kysynnästä ja estää korkokantaa nousemasta”. 

Sitten tulevat ”hyödyn ritarit”   

Edellä mainittu lainaus jatkuu: ”Toisaalta vasta nyt alkavat näytellä huomattavaa osaa ne hyödyn ritarit, jotka toimivat … täysin rahaluoton varassa. .. Korko nousee nyt keskimääräiseen korkeuteensa. Se saavuttaa taas ylärajansa kun uusi kriisi puhkeaa, kun luotto äkkiä loppuu, maksut pysähtyvät, uusintamisprosessi lamaantuu ja …alkaa lainapääoman miltei absoluuttisen puutteen rinnalla toimettoman teollisuuspääoman liikarunsaus” (em.  lainaukset: Marx, Pääoma 3.osa, 2015, s. 485).  

”Sellaisessa tuotantojärjestelmässä, missä uusintamisprosessin kaikki puolet perustuvat luottoon, siinä tapauksessa kun luotto äkkiä lakkaa ja vain käteismaksu pätee, alkaa ilmeisestikin kriisi, maksuvälineiden raju tavoittelu. Näin ollen koko kriisi näyttäytyy ensi silmäyksellä ainoastaan luottokriisinä ja rahakriisinä” (Marx, Pääoma 3, 2015 s. 486).  

Luotto-ja rahakriisi leviää tavaratuotantoon 

Luotto-ja rahakriisi saattaa levitä ja usein leviääkin tavarapääoman ja tavaratuotannon alueelle. Marxin aikana ja sen jälkeen tämä tapahtui pitkälle vekseleiden (velkavaatimusten) rahaksi muuttamisen yhteydessä. Nuo vekselit edustavat enemmistöltään todellisia ostoja ja myyntejä, mutta …  

”Kuitenkin  tämän ohella näiden vekseleiden valtava määrä edustaa pelkkiä huijausliiketoimia, jotka nyt paljastuvat ilmapalloiksi ja halkeavat; edelleen se edustaa…epäonnistuneita keinotteluja; ja vihdoin tavarapääomia, jotka ovat menettäneet arvoaan tai ovat suorastaan kaupaksi käymättömiä;…” (Marx, em. s.486-7; vahvennus SR). 

Ottaen huomioon mitä Suomen ja Euroopan teollisuudessa tällä hetkellä (2020-21) tapahtuu, on merkittävää mitä Marx kirjoitti tuonnista ja viennistä kriisin iskiessä: 

”Tuonnin ja viennin kannalta on huomattava, että kaikki maat peräjälkeen kietoutuvat kriisiin ja että sitten käy selville, että ne kaikki, harvoin poikkeuksin, ovat vieneet ja tuoneet liiaksi, että siis maksutase on epäedullinen kaikille eikä kriisin syy näin ollen perustu maksutaseeseen” (Marx, Pääoma 3, s.487-8; vahvennus KM).   

Tuontia ja vientiä 

Tarkastellessaan taloudellisen kriisin puhkeamista 1800-luvun puolivälin Euroopassa ja Amerikassa Marx kirjoitti: ”Se mikä on toisessa maassa liiallista tuontia, on toisessa liiallista vientiä ja päinvastoin. Mutta kaikissa maissa on tapahtunut liiallista tuontia ja liiallista vientiä (emme puhu tässä kadoista jne., vaan yleisestä kriisistä KM); ts. on tapahtunut liikatuotantoa, jota luotto ja siihen liittyvä hintojen yleinen paisuminen ovat edistäneet” (Pääoma 3, s. 488).  

Seuraus on, että kun kriisi puhkeaa jossakin maassa, se leviää muihin maihin. ”Ja kaikkien kohdalla seuraa sama romahdus” ( Marx, em. s.489).  

Edellä todettu Marxin esittämä kuvaus taloussuhdanteen vaihtumisesta saattaa olla euro-kansalaisten silmien edessä jossakin vaiheessa jos talous on pysähtynyt paikoilleen ”liiallisen viennin” ja ”liiallisen tuonnin” tai jonkin muun syyn seurauksena. Tuo vaihe saattaa myös ajallisesti olla arvioitua lähempänä eli se saattaa olla osittain päällä jo tällä hetkellä (syksyllä 2020).  

Uusi taantuma uhkaa 

(tämän otsikon alla oleva teksti on kirjoitettu edellä sanottua puolisen vuotta myöhemmin helmikuun lopussa 2021): 

Vuoden 2020 lopussa euroalueen kausivaihtelusta tasoitettu bruttokansantuote supistui 0,6 prosenttia edeltäneeseen heinä-syyskuuhun verrattuna.  Vuoden 2021 helmikuussa alustavat taloustiedot kertovat euroalueen talouden supistuneen edelleen helmikuussa, mikä kasvattaa vaaraa uudesta taantumasta.  

Bruttokansantuotteen supistuminen tammi-maaliskuussa 2021 tarkoittaisi euroalueen vajoamista uuteen taantumaan. Taantuman vakiintunut määritelmä on, että bruttokansantuote supistuu kahdella peräkkäisellä vuosineljänneksellä (Sajari, Petri, ”Euroalue suistumassa uuteen taantumaan”, HS 20.2. 2021). 

Palvelualat vaikeuksissa  

Euroalueella on vuoden 2021 alussa havaittavissa selvä ero teollisuuden ja palvelualojen kehityksen välillä. Teollisuus elpyy etenkin Saksan teollisuuden ripeän kehityksen ansiosta, mutta palvelualat ovat syvässä ahdingossa. Koronaviruspandemian vuoksi käyttöönotetut rajoitukset merkitsevät uutta iskua palvelualoille.  

Suomen pääministeri Sanna Marin kertoi torstaiaamuna 25.2., että ravintolat aiotaan sulkea poikkeusolojen lainsäädännöllä kolmeksi viikoksi 8.maaliskuuta alkaen koronaepidemian kiihtymis- ja leviämisvaiheessa olevilla alueilla. Ravintolat ovat sulun aikana käytännössä koko maassa kokonaan kiinni, ja kun sulku päättyy, ne avataan vain rajoitetusti.  

Suomessa pian vuoden kestänyt kriisi on kohdellut ravintola- ja matkailualaa kovalla kädellä  ja näyttää ilmeiseltä, että konkurssien määrä kasvaisi ilman uusia rajoituksiakin.    

Noitaympyrä  

Marx toi esiin kapitalistisen talouden kiertokulun, eräänlaisen ”noitaympyrän” (Pentti Haanpään romaanin nimeä käyttäen) ): ympyrän alkupää (sikäli kuin sellaista kulloinkin voidaan tarkoin määrittää) saattaa olla rahakriisi, joka siirtyy kriisiksi teollisuuteen, sieltä vientiin ja tuontiin, sieltä maasta toiseen ja kunkin valtion kotimaiseen kysyntään, sieltä edelleen maasta riippuen jälleen teollisuustuotantoon sekä vaiheeseen, jossa jälleen alkaa ”maksuvälineiden raju tavoittelu”, siis rahakriisi.  

Vuoden 2021 alussa näyttää siltä, että Suomessa päänavaajana uudelle taantumalle olisi palvelu- ja matkailuala, joka puolestaan lähes väistämättä vaikuttaisi vientiteollisuuteen, koska Suomen tavaranviennin arvosta 40 prosenttia menee muihin eurovaltioihin.  

1930-luvulla 

Millaisena kapitalismin yleinen kriisi näyttäytyi 1930-luvun maailmanlaajuisen pulan aikoina yksityisen ihmisen elämässä Suomessa ? Pentti Haanpään vuonna 1931 kirjoittaman ja pitkään julkaisukiellossa olleen ”Noitaympyrän” keskushenkilön, tukkijätkästä uittotyömaan pikkupäälliköksi kohonneen Pate Teikan silmissä se näytti tältä:  

”Tämä maailma oli tarujen maa. Tämä elämä oli satujen noitaympyrä. Oli olemassa niin paljon ruokaa, että suunniteltiin sen valmistuksen vähentämistä, tuhottiin, poltettiin elintarpeita. Ja kuitenkin lukemattomat eivät saaneet syödä. Oli paljon avojalkaisia, verhottomia, ja vielä enemmän joutilaita, tyhjiä vaatekappaleita ja jalkineita” (Haanpää, 1976, s. 146).  

Haanpää käsitti syvällisesti myös talonpojan aseman yleismaailmallisessa talouspulassa 1930 luvulla. Muutamia vuosia Noitaympyrä-teoksen jälkeen valmistuneessa teoksessa ”Isännät ja Isäntien varjot” kulkuri toteaa, että ”isännät eivät ole lujassa pöytiensä takana. Näyttää, että talonpojan nurkkakivet liikahtelevat”. Kuten sitten liikahtelivatkin jopa Iso-Herneisen satoja vuosia vanhassa talossa, joka pakkohuutokaupattiin (Haanpää, Isännät…, s. 57 ja 133).  

Kafkakin käy kylässä   

Nykyisessä talouskriisissä voi edessä olla prosessi, jossa kuvitteellisen rahan määrä suuresti kasvaa, kupla puhkeaa ja finanssikriisi ajaa päälle. Tällöin ollaan déjà-vu (jo aikaisemmin nähdyn) tilanteen edessä ja absurdismin isä Kafkakin saattaa näyttäytyä syyttömästi pidätetyn Josef K:n hahmossa.  

-”Ja prosessi (oikeusjuttu) alkaa uudelleen? kysyi K melkein epäuskoisena”. 

-”Kyllä, luonnollisesti, sanoi maalari, prosessi alkaa uudelleen, mutta sama mahdollisuus kuin ennenkin on olemassa eli näennäisen vapautuksen saavuttaminen. Kaikki voimat on jälleen koottava eikä saa antaa periksi” (Kafka 1989,s. 139;). 

Toistuvien finanssikriisien yhteydessä  on aina uudelleen koottu voimat, eikä ole annettu periksi. Mutta kuinka pitkälle tällaista menoa voidaan kestää niin järjestelmä- kuin yksilötasollakaan ?  

Kutsumaton vieras  

Pandemian ilmaantuminen on luonut tilanteen, jonka selittämisessä ja selättämisessä Marxin talousteoriakin joutuu koville. Erääseen yksityiskohtaan on syytä kiinnittää huomiota. Marx sijoitti edellä esitetyssä analyysissään sulkumerkkeihin sanat ”emme puhu tässä kadoista jne., vaan yleisestä kriisistä.” 

Meidän tämän hetken ihmisten on kuitenkin pakko ottaa huomioon kapitalismin yleisen kriisin ohella ”katoihin” jne. verrattava asia, nyt ennen muuta koronapandemia, joka sekoittaa pahasti tähänastiset ympyrät, myös kapitalismin yleisen kriisin noitaympyrän.  

Toisenlainen taantuma  

Helsingin Sanomat totesi toisessa pääkirjoituksessaan 30.9.2020, että koronaviruspandemian aikaansaama taantuma oli tuolloin toisenlainen kuin tavanomaiset taantumat sikäli, että se oli tavallaan kääntänyt taantumien toteutumisjärjestyksen aiempaan nähden erilaiseksi.  

Mainitun pääkirjoituksen mukaan kun teollisuus lomauttaa ja irtisanoo väkeään, se heijastuu teollisuuden työntekijöiden kulutusvalmiuksiin ja kulutushaluun. Vähitellen taantuma leviää kotimaan palvelualoille. Maaliskuussa 2020 kulutuskysynnän lama kuitenkin oli alkanut tavallaan latvasta: ensimmäisinä lomautuksiin turvautuivat matkailu- ja ravintolapalveluyritykset. Vientiteollisuudessa kysynnän laantuminen alkoi Suomessa hiukan myöhemmin.  

Mainittu HS:n pääkirjoitus arvioi tuolloin syyskuun lopussa 2020, että epidemian aikaansaama taantuma saattaisi tehdä eräänlaisen ”kunniakierroksen” eli taantuma  alkaisi uudelleen  kotimaan matkailu- ja ravintolapalveluyrityksistä, leviäisi sieltä vientiteollisuuden yrityksiin, sekä heijastuisi sieltä kotimaan markkinoille (HS 30.9.2020, Pääkirjoitus: ”Taantuma saattaa tehdä uuden kierroksen”).  

Noin suurin piirtein tapahtuikin loppuvuoden 2020 aikana, mutta kun asiaa tarkastellaan myöhemmin helmi-maaliskuussa 2021 näyttäisi jälleen siltä, että palvelu- ja matkailualan yritykset suurine vaikeuksineen olisivat (kolmannen kerran?) synnyttämässä taantumaa muille keskeisille talouden toimialoille. Tiivistäen tilannetta voinee luonnehtia siten, että pandemia riehuu talouselämän piirissä iskien lähes sattumanvaraisesti milloin mihinkin kohteeseen.  

Pandemia tunkee neuvottelupöytiin    

Pandemia näyttää nyky-Suomen kokemuksen valossa asettuvan suoranaiseksi neuvottelevaksi osapuoleksi työnantajia ja palkansaajia koskeviin neuvottelupöytiin. Kyseessä on ikään kuin neuvotteleva osapuoli, joka ei juuri neuvottele.  

Pandemia tunkeutuu pöytiin kummaltakaan (tai miltään) osapuolelta lupaa kysymättä. Se saattaa myös ”suosia” sattumanvaraisesti mitä osapuolta tahansa. Yleisesti se kuitenkin näyttää olevan talouselämälle ”tappava tuliainen” – vastaavasti kuin aikoinaan varoitettiin HIV- viruksesta etelän matkoille lähteviä ja sieltä palaavia kansalaisia.  

Irtiottoja  

Metsäteollisuus ry ilmoitti syksyllä 2020, että se ei enää osallistu työehtosopimusneuvotteluihin. Metsäyritykset pyrkivät jatkossa siihen, että sopimuksia tehtäisiin yrityksissä työntekijöiden ja työnantajien kesken. Paikallinen sopiminen siis ilmeisesti korostuisi entisestään. On arvioitu, että metsäteollisuuden esimerkki voisi vetää perässään muitakin.   

Lähes ensimmäiseksi tuli Metsäteollisuuden päätöksestä mieleen lastenleikki, jossa kesken leikin joku lapsi sanoo ottavansa nuken pois leikistä kun ei hänen tahtoaan toteuteta. Sinänsä metsäteollisuus ei tietenkään ole mikään leikin asia. Suurimpia metsäyhtiöitä ovat UPM, Stora Enso ja Metsä Group.  

Sitä mikä menee rikki saattaa olla vaikea myöhemmin korjata ennalleen. Irtiottojen seurauksena saattaa syntyä kollektiivinen rikkoutuneisuus ja ”pelastukoon ken voi”-ajattelu. ”Hobbesialainen ” kaikkien sota kaikkia vastaan saattaa sekin olla uhkaamassa.  

Koronapandemia tuntuu lyövän kuin moukarilla eri aloja, erityisesti kaupan ja matkailun aloja. Erityisesti palkansaajapuolen tulisi tiivistää rivejään ja suuntautua keskinäiseen yhteistoimintaan. Työehtosopimuspolitiikka tulisi pyrkiä pitämään myös työnantajapuolen kanssa yhtenäisenä jatkumona.  

Tarpeetonta syyttelyä   

Koronapandemiaan tulisi ilmeisesti suhtautua kuin ulkopuolelta tulevaan yhteiseen vaaraan. Yhteiskuntaluokkien ja poliittisten puolueiden välinen kamppailu jatkuu kriisin keskellä eikä vastakkainasettelua voi välttää.  Olisiko eri poliittisten voimien mahdollista kuitenkin yrittää ymmärtää toisiaan hiukan aiempaa enemmän ja avarammin, siis niin sanoen ”yhteisemmin”?  

Esimerkiksi nykyisten hallituspuolueiden syyttäminen pandemiasta ja sen torjumisen heikkoudesta saattaa muistuttaa kuviteltua tilannetta, jossa ulkoavaruudesta maata kohti syöksyvästä meteorista oppositio ja hallitus alkaisivat syytellä toinen toistaan.  

3. Luku 

Keskustelua elvytyspaketista Suomessa  

Elvytyspakettia koskevaa 10.2.2021 alkanutta eduskuntakäsittelyä tarkasteltiin lyhyesti tämän kirjoituksen alkusivuilla. Tarkemman kokonaiskuvan saamiseksi siitä mitä ”tähän mennessä” on tapahtunut ja mitä on edessä, on syytä tässä vielä palata tähän aiheeseen.  

Auki olevia kysymyksiä   

Mieliä askarruttava kysymys on, pystytäänkö nyt liikkeelle saatettavalla 750 miljardin euron elvytysohjelmalla torjumaan tai lieventämään edessä olevia kriisejä ja hillitsemään niiden kielteisiä vaikutuksia vai saattaako tuo ”paketti” pikemminkin edistää kriisien  syntymistä ja kiihdyttää niiden etenemistä?  

Toinen tärkeä kysymys kuuluu, onko 750 miljardin euron elvytyspaketti sopusoinnussa EU:n perussopimuksen kanssa. EU:n neuvoston oikeuspalvelun mielestä on. Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunta on ottanut kantaa siihen, miten komission ehdotus asemoituu Suomen perustuslain takaamiin oikeuksiin suomalaisessa yhteiskunnassa.  

Perustuslakivaliokunta on tarttunut EU:n perussopimuksen artiklaan 310, jonka mukaan talousarvioon otettujen tulojen ja menojen on oltava tasapainossa. Valiokunta on lausunut epäilyksensä väitetyn tasapainon suhteen.  

Viime kädessä kysymys on siitä, katsotaanko EU:n neuvoston oikeuspalvelun olevan tulkinnoissaan juridisesti Suomen eduskunnan yläpuolella. Tämän kysymyksen myötä ratkeaa pitkälle se, onko Suomen valtio itsenäinen EU:n päätöksentekoprosessissa. 

Tavio ja Marin 

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio syytti kesällä 2020 EU-huippukokouksen jälkeen pääministeri Sanna Marinia perustuslain rikkomisesta. Tavion mukaan Marin ”on todennäköisesti perustuslakia rikkoen ja perustuslakivaliokunnan lausunnon oikeudelliset reunaehdot ohittaen toiminut oikeudellisesti kestämättömällä tavalla” (HS 24.7. 2020 Teemu Muhosen ja Salla Varpulan kirjoitus: ”Tavio: Perustuslakia lienee rikottu” ). 

Marinin vastaus Taviolle oli: ”Suuri valiokunta on se, joka antaa hallituksen mandaatin neuvotella, ja suuren valiokunnan tehtävänä on huomioida valiokuntien lausunnot omassa työssään. Tämä on eduskunnan asia, miten eduskunta sitten tämän kannan muodostaa”(HS 24.7., em. kirjoitus) 

Vaaka kiistassa näyttäisi kallistuvan Marinin hyväksi sikäli, että hän parlamentarismin periaatetta seuraten korostaa eduskunnan keskeistä merkitystä elvytyspaketin lopullista kohtaloa määriteltäessä. 

Ollaanko jatkuvien perään antamisten tiellä ? 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus (29.7.-20) käsitteli EU:n huippukokouksen myötä tapahtunutta kehitystä otsikolla ”Keskustelu virisi EU:n suunnasta”. Lehti totesi mm., että EU on periaatteessa tukiensa kautta yhteisvastuullinen rakennelma, mutta ”nyt sovittiin myös, että yhteisvastuullinen velkakin käy”. ”Väliaikaisia veroja ei kannata säätää, ja yhteisvastuu veloista säilyy vuosikymmeniä.”  

HS ”haikailee”, että avoin keskustelu EU:n suunnasta olisi toteutunut, jos paketin vaatimia muutoksia olisi tehty EU:n perussopimusten muutosten kautta. Muuttaminen on kuitenkin niin hidasta, että esteitä paketin tieltä raivattiin pois ”tulkitsemalla sopimusten artikloja luovalla tavalla”. Esimerkkinä käy artikla 310, jonka mukaan …menoja ei saa kattaa velalla. ”Nyt katetaan ja … komissio vei pakettia eteenpäin mahdollisimman pienellä avoimuudella”.  

Edellä todetun lisäksi voidaan nostaa esiin muitakin suhteellisiksi muuttuneita asioita, vakaus- ja kasvusopimuksen rajoitukset veloille (60% bkt:stä) ja vajeille (3 % kauppataseesta) on ”siirretty hyllylle”. No bailout, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät pelasta toisiaan on jäänyt historiaan.  EKP on siirtynyt entisestä tehtävästään inflaation torjunnasta euromaiden tärkeimmäksi rahanjakajaksi.   

Edellä mainittuun luetteloon voidaan lisätä ainakin se, että euroalueella EKP ei saa rahoittaa jäsenvaltioita suoraan.  EKP tukee kuitenkin valtion lainamarkkinoita epäsuorasti ostamalla eurovaltioiden joukkovelkakirjoja suurilla summilla. EU:n huippukokouksen hätäpakettia koskevassa päätöksessä, jossa 690 miljardia euroa annetaan suorina tukina ja 660 miljardia lainoina ilmenee sen hiljainen myöntäminen, että suurta (ehkä suurinta) osaa lainoista ei odoteta saatavan koskaan takaisin.  

PITÄISIKÖ ELVYTYSPAKETTIA KOSKEVA ESITYS HYLÄTÄ ? 

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan Ville Tavion mielestä Euroopan unioni on hirviö , joka kahmii valtaa ja kansalliset kulttuurit häivytetään Euroopasta.  

Tavion mukaan ”EU on epädemokraattinen ja keskusjohtoinen järjestelmä, jossa ei haluta jättää juuri valtaa etenkään pienille jäsenvaltioille. Suuret päättävät.” Tavio kuvaa elvytyspakettia jälleen yhdeksi vallansiirroksi. Nyt EU:lle ollaan elvytyspaketissa perussopimuksia venyttämällä myöntämässä verotusoikeus ja oikeus ottaa velkaa (Teemu Muhosen laatima haastattelu Ville Taviosta otsikolla: ”EU on valtaa kahmiva hirviö”, HS 1.8.2020)   

Absoluuttinen ja suhteellinen totuus  

Suomen eduskunnan on siis vielä hyväksyttävä hätärahoitus jotta se tulisi voimaan, sillä ratkaisu vaatii EU:n jäsenvaltioiden yksimielisyyttä. Kysymystä tarkasteltaessa joudutaan filosofiselta kannalta tarkastelemaan totuutta, joka on sekä absoluuttinen että suhteellinen. Tavion näkemys, jonka mukaan elvytyspaketti pitäisi hylätä, sattaa olla sinänsä ja absoluuttisesti ottaen tosi. Kuitenkin myös asian suhteellinen puoli on otettava huomioon.  

Suhteellisuutta edustanee valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasen näkemys, jonka mukaan: ”Kun huolta (EU:n) perussopimuksen rikkomisesta ei (EU:n neuvoston) oikeuspalvelun mielestä ole, hälvenevät pitkälti myös mahdolliset perustuslailliset ongelmat Suomessa” (Ojasen sanat Petri Sajarin kirjoituksesta HS 2.7.2020: ”Suomen epäilyt hätärahoituksesta horjuvat pahoin”).  

Lenin 

Oltiinpa V.I. Leninistä mitä mieltä tahansa (ja varmaan ollaankin), niin filosofian alalta hän kirjoitti erinomaisen teoksen nimeltä ”Materialismi ja empiriokritisismi” vuonna 1908.  Ansiokasta tuossa teoksessa on absoluuttisen ja suhteellisen totuuden välisen eron analysointi. 

Leninin määritelmä noiden kahden totuuslajin (absoluuttisen ja suhteellisen) välillä menee siten, että ”Inhimillinen ajattelu on siis luontonsa puolesta kykenevä antamaan ja se todella antaa meille absoluuttisen totuuden, joka koostuu suhteellisten totuuksien summasta” (Lenin, Materialismi ja empiriokritisismi. Kustannusliike edistys. Moskova 1971, s. 169-170).  

Engels  

Lenin lainaa Marxin elinikäisen ystävän ja työtoverin Friedrich Engelsin (1820-1895) ”Anti-Dühring”- teosta, jossa Engels asettaa kysymyksen ”voiko ja millä inhimillisen tiedon tuotteilla voi olla yleensä suvereenista pätevyyttä ja ehdotonta oikeutta esiintyä totuutena. Engels ratkaisee tämän kysymyksen seuraavalla tavalla :  

”Ajattelun suvereenisuus toteutuu monissa erittäin epäsuvereenisti ajattelevissa ihmisissä: tieto, jolla on ehdoton oikeus esiintyä totuutena, toteutuu monissa suhteellisissa (relatiivisissa) erehdyksissä; kumpikaan (ehdottoman tosi tieto ja suvereeninen ajattelu ) ”ei voi toteutua täydelleen muuten kuin ihmiskunnan elämän jatkuessa loputtomiin” (lainaukset tehty Leninin teoksen ”Materialismi ja empiriokritisismi” mukaan s. 167-8).  

Engels antaa myös ymmärtää, että totuudella ja erehdyksellä on ”absoluuttinen pätevyys ainoastaan hyvin rajoitetulla alueella” eli kehityksen jatkuessa kulloinkin työn, vaivan ja erehdysten kautta saavutettu absoluuttinen totuus ilmeisesti sulautuu suhteellisten totuuksien virtaan (em.  teos, s.169).   

Ei pidä yrittää liian suurta harppausta kerralla 

Jos yritämme soveltaa edellä todettua filosofista näkemystä konkreettiseen ongelmaan joka on EU-komission esitys elvytyspaketista (750 mrd euroa) ja sen hyväksymisestä, niin  työväenluokan lähtökohta voisi olla tämä: 

Kun me olemme lähteneet tai meidät on pakotettu mukaan EU:n mukana velanottamisen loputtomalta tuntuvalle tielle, mikä on tapahtunut lukuisten suhteellisten totuuksien ja lupausten kautta (tie helvettiin on kivetty hyvillä lupauksilla), niin me emme oikein voi harpata tästä nykyisestä tilanteesta sellaiseen suoraan absoluuttiseen johtopäätökseen, että ”paketti on hylättävä”, koska me emme tiedä, mikä tuo lopullinen totuus asiassa tulee olemaan . Me olemme tässä meille uudessa asiassa vasta alkutaipaleella, oikeastaan vielä lähtökuopissa.  

Runoilija Pentti Saarikoskikin tuskastui sellaisiin kysymyksiin, joihin ei (vielä) ole kokemusperäistä tietoa olemassa. ”Te kiusaatte minua mielettömillä kysymyksillänne/ haastattelette minua/ kun olen lähdössä tietämään/mitä nyt en tiedä” (Saarikoski, 1983, s. 20). 

Voi hyvinkin olla, että elvytyspaketti on erehdys ja Euroopan unioni jopa hirviö, mutta…  

Ettei kansamme nääntyis’ 

Kun lopullista ratkaisua elvytyspaketin suhteen etsitään (kuten Suomen eduskunta parhaillaan maaliskuussa 2021 hiki hatussa tekee), niin ilmeisesti tulisi yrittää huolehtia siitä, että maamme ei ajautuisi loputtoman relativismin eli suhteellisuuden tielle (jollaisesta kehityksestä näyttää olevan välillä huolestuttavia merkkejä), ettei kansamme nääntyis, mutta että maa ei ajautuisi niin absoluuttiselle tielle, että suhteellisuudelle ei jäisi hengitystilaa. Kyse on myös kompromisseista, joita ilman mielekäs politiikka ei ole mahdollista.  

Suomen kahden A:n luokitus ei saisi merkitä jatkuvaa ryyppäämistä (velanottoa) mutta ei myöskään AA-kerhon yksipuolista ehdottomuutta (tiettävästi edes AA-kerho ei ole kannoissaan täysin absoluuttinen). Kompromisseista puheen ollen Ville Tavion syytös pääministeri Marinia kohtaan perustuslain rikkomisesta saattaa tuntua kohtuuttomalta, koska viimeksi mainitun on johtajana pystyttävä turvautumaan myös kompromisseihin.                       

Asiaa voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, että jos Suomen kaltainen pikkuvaltio asettuu poikkiteloin ja ehkäpä ainoana jäsenmaana torjuu suurten läpirunnoman ratkaisun, niin minkälaisen painostuksen ja paheksunnan kohteeksi maamme joutuu. Tähän sopisi ehkä ohjeeksi toteamus: järjen käyttö sallittu.  

EU neuvoston oikeuspalvelu vastaan Suomen perustuslakivaliokunta  

Suomen itsenäisen päätösvallan näkökulmasta ei näytä kovin hyvältä se, että nyt ollaan asettamassa (huomaamatta ja ”puolihuolimattomasti”) EU:n neuvoston oikeuspalvelu puolueettomaksi ja ylimmäksi erotuomariksi EU-komission ja jäsenvaltioiden toisistaan eriävissä näkemyksissä. Suomen perustuslakivaliokunta on ollut EU:n neuvoston oikeuspalvelun kanssa eri mieltä kysymyksestä, onko komission ehdottama 750 miljardin euron hätärahoitus vastoin unionin perussopimusta.   

Perustuslakivaliokunta totesi kesäkuussa 2020, että komission ehdotus poikkeaa perussopimuksen vaatimuksesta, jonka mukaan EU:n tulojen ja menojen on oltava tasapainossa. Komission ehdotuksessa EU hankkisi rahoitusmarkkinoilta lainaa 750 miljardia euroa.  Neuvoston oikeuspalvelu toteaa lausunnossaan, että perussopimuksessa EU:n lainanottoa ei ole kielletty.  

Olennaisimman kysymyksen tulisi kuulua, onko komission ehdotus (750 miljardin euron hätärahoituksesta)  sopusoinnussa EU-kansalaisten sosiaalisten ja taloudellisten etujen kanssa.  Tätä kysymystä arvioidessa ja ratkaistaessa kunkin jäsenvaltion perustuslakiasioista vastaavat lainsäädännölliset elimet ovat keskeisessä asemassa.   

EU:n rooli? 

Kun yritetään selvittää Euroopan Unionin hallinnollista olemusta eräs keskeinen ongelma on, että niin oikeusoppineet kuin muutkin tutkijat käsittelevät tuota järjestöä ikään kuin itsenäisenä ja muista tekijöistä riippumattomana toimijana eli subjektina. Puhutaan siten, että EU:n tai EU-komission ”tulee huolehtia siitä, että järjestöllä on riittävät rahavarat… (pykälä 310 jne).  

Todellisuudessa ollaan kuitenkin koko ajan sen kysymyksen edessä mikä EU on hallinnollisesti. Onko se jäsenvaltioiden yläpuolella oleva päättäjä eli pyrkiikö se valtioksi jäsenvaltioiden yläpuolelle. Marxilaisen teorian mukaan valtio yleensä on hallitsevan luokan välikappale alistetun (sorretun) luokan hallitsemiseksi ja kurissa pitämiseksi. 

Kun halutaan etsiä ja löytää EU-politiikan toteuttamisen todellisia tekijöitä eli subjekteja ei voida tyytyä toteamuksiin, että EU tai EU-komissio pyrkii johonkin tai toteuttaa sitä taikka tätä tavoitetta. Vahvasti pelkistäen EU on itse asiassa vain kaksi kirjainta, tosin isoja kirjaimia, mutta ei enempää.  

Todelliset subjektit ovat EU:n sisällä olevat yhteiskuntaluokat, kaksi pääluokkaa eli työvoimansa omistava työväenluokka (jonka määrällisesti suurin osa ovat palkansaajat) edustajineen ja tuotantovälineet omistava kapitalistiluokka edustajineen. EU:n erilaisia kehityssuuntia on arvioitava noiden kahden pääluokan etujen lähtökohdista käsin. 

4. Luku 

Sosialismin näköala  

Sosialismin vaihtoehdosta kirjoitin blogikirjoitukseni 1. osassa keväällä 2020. Koronaviruksen aiheuttama taloudellinen kriisi tulee olemaan niin syvä, että jossakin vaiheessa kysymys sosialismin toteutumisen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta noussee esiin ainakin poliittisen kentän vasemmalla laidalla.   

Kapitalismin historiallisessa kehityksessä on ollut 1800-luvun puolivälistä lähtien havaittavissa kolme suurta kehitysvaihetta eli kilpailukapitalismi, monopolikapitalismi ja valtiomonopolistinen kapitalismi.  

Ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen sekä erityisesti 1930-luvun talouskriisissä siirryttiin suurten monopoliyritysten ja porvarillisen valtion väliseen liittoon eli niin sanotun valtiomonopolistisen kapitalismin vaiheeseen. 

Sosialismia kohti ? 

Leninin mukaan ”valtiomonopolistinen kapitalismi on mitä täydellisintä sosialismin aineellista valmistelua, siihen johtava eteinen, historian portaikon se askelma, jonka sekä sosialismiksi nimitetyn askelman välissä ei ole mitään väliaskelmia”. Näin ollen ”monopolista… ei voida mennä eteenpäin kulkematta sosialismia kohti” (Lenin, Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava s. 125-126). 

Kaksi eri vaihetta  

Kirjoituksessaan ”Gothan ohjelman arvostelua” Marx erotti käsitteellisesti toisistaan tulevan kommunistisen yhteiskunnan kaksi eri kehitysvaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa (jota tavallisesti kutsutaan sosialismiksi) hän totesi hallitsevana periaatteena olevan ”jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle työnsä mukaan”. Toisessa eli korkeammassa vaiheessa tulisi hallitsemaan periaate ”jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” (Marx, Gothan ohjelman arvostelua. Marx-Engels, Valitut teokset..osa 3, s. 14)    

Puheena olevat järjestelmät (kapitalistinen, sosialistinen, kommunistinen) eivät historian kehityksessä ole käytännössä eivätkä teoriassa olleet täydellisesti toisistaan erossa olevia järjestelmiä (korkeamman tason kommunistista järjestelmää, jonka keskeinen periaate on tarpeiden mukaan tapahtuva jako, ei vielä toistaiseksi ole ollut yhtenäisenä järjestelmänä missään olemassa).  

”Työn mukaan”- jako on osittain jo toteutunut markkinataloudessa  

”Työn mukaan” tapahtuva kulutushyödykkeiden jako, jonka marxismin klassikot katsoivat hallitsevan sosialismin aikaa (tarkemmin sanoen kommunismin alempaa eli ensimmäistä vaihetta) on mm. ansiosidonnaisten eläke- ja muiden sosiaalipoliittisten etuuksien myötä toteutunut tosin hitaasti ja monessa suhteessa puutteellisesti pisimmälle kehittyneissä kapitalistisissa maissa jo vuosikymmenien ajan.   

Sosialismiin siirtymistä ajatellen kulutustarvikkeiden jaossa lienee edeltäneeseen kapitalistiseen vaiheeseen verrattuna kysymys aste-erosta joskin laadullisesta sellaisesta. Työväenluokan siirtyessä yhteiskunnan poliittisesti hallitsevaksi luokaksi kulutustavaroiden jako ”työn mukaan” tulisi sosialismissa olemaan tuolle luokalle aiempaa suhteellisesti edullisempaa sen seurauksena, että tuotantovälineet olisivat siirtyneet entistä enemmän koko yhteiskunnan omistukseen.   

Sosiaalipolitiikka tullut kuvaan mukaan 

Marxismin klassikoiden mahdollisuutta nähdä yksityiskohtaisemmin tuleva taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys vaikeutti muun muassa se, että heidän aikanaan ei vielä ollut syntynyt eikä kehittynyt ”sosiaalipolitiikka”-nimistä aluetta käytäntönä eikä teoriana.   

Valtiollinen sosiaalivakuutusjärjestelmä saatettiin alulle ensiksi Saksassa 1880- ja 1890-luvuilla ”rautakansleri” Otto von Bismarckin hallitessa ja työväenluokan painostaessa uudistusten puolesta. Tuolloin kylvettiin siemenet myös sittemmin hyvin hitaasti kehittyneille ja edelleen monelta osin keskeneräisille ”työn mukaan” määräytyville sosiaalipoliittisille etuuksille ( ks.tästä lähemmin Ruotsalainen 1996, s. 89-102).  Työeläkkeiden yhä pidemmälle kehittynyt työn (palkan) mukaan määräytyminen on tästä keskeinen esimerkki.    

Vanhassa uutta ja uudessa vanhaa 

Lenin kirjoitti teoksessaan Valtio ja vallankumous, että todellisuudessa elämä näyttää meille joka askeleella sekä luonnossa että yhteiskunnassa vanhan jäännöksiä uudessa ja että Marx sisällytti tulevaan kommunistiseen yhteiskuntaan hiukan myös porvarillista oikeutta (Lenin, Valitut teokset neljässä osassa. Osa 3, s.  217). 

Tuo Leninin arvio (joka saattaa vastustajissa nostaa esiin myös sarkastisia  välihuomautuksia) voidaan kääntää myös niin päin, että ”vanhaan” (tässä tapauksessa kapitalistiseen) käytäntöön voidaan sisällyttää jopa kommunistisia ainesosia kuten esimerkiksi kulutustavaroiden ja elintarvikkeiden jako ”tarpeiden mukaan”. Näin on kapitalismissa tehty pitkälle esimerkiksi perhepoliittisten eli lapsilisä- ja kansaneläkejärjestelmien etuuksien osalta, joiden myöntämisen ehtona ei ole työsuoritus, vaan keskeisesti tarve- tai avustusperiaate.   

Riittääkö ”työn mukaan” tapahtuva jakokaan? 

Koronavirus lyö nyt päälle kuin moukarilla ja herää kysymys, pystyvätkö mitkään ulkoiset järjestelmät kattamaan ja peittämään sen tuhoja. Saattaa aiheellisesti syntyä kysymys, riittääkö tässä vaiheessa sosialisminkaan periaate, joka koskee ”työn mukaan” tapahtuvaa jakoa. Jos työtä ei kerta kaikkiaan läheskään kaikille ole, niin silloinhan ja siltä osin työn mukaan määräytyviä etuuksia ei myöskään ole (ei ainakaan riittävässä määrin). 

Marxismin klassikot korostivat, että pelkkä tuotantovälineiden siirtäminen koko yhteiskunnan yhteisomaisuudeksi (mikä tapahtuu kommunistisen yhteiskunnan ensimmäiseen vaiheeseen eli ”sosialismiin” siirryttäessä) ”ei poista (tuotteiden) jakelun puutteellisuuksia eikä ’porvarillisen oikeuden’ eriarvoisuutta ”, juuri sen vuoksi, että kulutustarvikkeet jaetaan ”työn mukaan” (eikä tarpeiden mukaan)(Lenin, em. teos s. 212-213).   

Klassisen marxilaisen teorian mukaan siirtyminen kapitalismista sosialismiin luo tuotantovoimien jättiläismäisen kehityksen (Lenin, mt. s.214). Marx oli aiemmin todennut, että kun korkeammassa sosialismin vaiheessa eli kommunismissa ”yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan”, silloin tulee mahdolliseksi periaate: ”Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan” (Marx, Gothan ohjelman arvostelua, s.14).   

Tuleeko tarpeiden mukaan tapahtuva jako välttämättömäksi jo aiemmin? 

Me 21.vuosisadan ihmiset saatamme nyt ja erityisesti koronapandemian seurauksena olla tilanteessa, jossa ”tarpeiden mukaan” tapahtuvaa jakoa joudutaan voimakkaasti lisäämään ja tuo periaate voi monilta osin muuttua jopa sosiaalipolitiikan ja yhteiskuntapolitiikan hallitsevaksi auttamismuodoksi.  

Tämä saattaa kuitenkin tapahtua – ei niinkään ”rikkauden pulppuamisen” kuin ”köyhyyden päälle karkaamisen” seurauksena. Joudutaanko ”tarpeiden mukaan” määräytyvä jako ottamaan yhdeksi hallitsevaksi tekijäksi nykyistä paljon suuremmassa määrin jo kapitalismin oloissa. Mikäli näin tapahtuu, onko silloin enää kysymys kapitalismista? Ja onko kysymys enää perinteisesti ymmärretystä sosialismistakaan?  

America first ? 

Näitä asioita pohtiessa uutistoimistot eri puolilla maailmaa kertovat Yhdysvaltain elvyttävän talouttaan uuden presidenttinsä johdolla ennen näkemättömällä summalla.  Kyseessä on kongressin 10.3.2021 hyväksymä 1.9 biljoonan eli 1900 miljardin dollarin elvytyspaketti. Kyseessä näyttäisi olevan tarve-periaatteeseen nojautuva satsaus kun rahaa jaetaan kansalaisille puhtaana käteen 1400 dollaria eli vajaat 1200 euroa henkeä kohti.  

Tarpeen mukaan tapahtuva jako korostuu mm. siinä, että kahden lapsen perhe voi saada enimmillään 5 600 dollaria eli noin 4 700 euroa ja suurituloisimmat kotitaloudet eivät tällä kertaa saa elvytysrahaa lainkaan. Vähävaraiset perheet saavat lisää asumistukea ja toimeentulotukea (Anni Lassila ja Harri Pietarinen HS 13.3.2021: ”USA:n jättielvytys piiskaa talouden hurjaan kasvuun”).  

Jos palataan järjestelmäkeskeisyyttä koskevaan kysymykseen (kapitalistinen-sosialistinen – kommunistinen), niin 1.9 biljoonan dollarin elvytyspaketin kohdalla voitaisiin kysyä, ollaanko siinä jotenkin harppaamassa sosialistisen (eli kommunismin alemman tason) tarjoaman ”työn mukaan” määräytyvän elintarvikkeiden jakotavan yli ja kurkotetaan  kommunismin ylemmän tason ”tarpeiden mukaan” tapahtuvaa jakotapaa kohti.    

Edellä esitetty kysymys saattaa olla yllättävä sikäli, että sosialismin ja sosialististen puolueiden parlamentaarinen kannatus ei ole juuri koskaan kohonnut Yhdysvalloissa kovin korkealle.  

Warum?       

Jo yli vuosisadan ajan ovat sosialistit eri puolilla maailmaa joutuneet melankolisesti toistamaan saksalaisen taloustieteilijän Werner Sombartin vuonna 1906 ilmestyneen teoksen nimiotsikkoa: Warum gibt es in den Vereinigten Staaten keinen Sozialismus? (Tübingen 1906). Eli: Miksi Yhdysvalloissa ei ole sosialismia? 

Marx ja Engels suhtautuivat aikoinaan hyvin optimistisesti sosialismin kehityksen mahdollisuuteen uudella mantereella ja olivat sitä mieltä, että sosialismi tulisi Yhdysvalloissa saavuttamaan jopa suuremman menestyksen kuin missään muualla.  

Eräässä Amerikkaan 1880-luvulla  lähettämässään kirjeessä Engels  vuoden 1886 tapahtumien – ammattiyhdistysliikkeen nopean laajenemisen ja United Labor–nimisen puolueen menestyksen - innoittamana kirjoitti: ”Amerikan suotuisammalla maaperällä, missä keskiajan rauniot eivät ole esteenä, ja missä historia alkaa nykyaikaisesta porvarillisesta yhteiskunnasta, työväenluokka toteutti nämä kaksi kehitysvaihettaan (maan laajuisen ammattiyhdistysliikkeen ja itsenäisen työväenpuolueen) kymmenessä kuukaudessa” (Bell, 1961, s.276).    

Vaikka myöhempi sosialismin kehitys ei Yhdysvalloissa edennyt marxismin klassikoiden oletusten mukaisesti, eräs tärkeä seikka on tuo Engelsin esiin nostama hyppäyksellisyyden piirre Amerikan yhteiskuntaelämässä. Sen vastapainona on esimerkiksi amerikkalaisessa sosiaaliturvapolitiikassa ollut historiallisesti havaittavissa hidas kehitys Eurooppaan verrattuna. Keskeisenä esimerkkinä tästä on valtiollisen sairausvakuutuksen puuttuminen Yhdysvalloista aina viime aikoihin saakka.   

Nyt toteutettavan 1.9 biljoonan dollarin elvytyspaketin kohdalla voitaisiin tautologiasta huolimatta toistaa kysymys, ollaanko ”paketin” myötä harppaamassa ”työn mukaan” määräytyvien etuuksien ”ohi” tarpeiden mukaan määräytyvää jakopolitiikkaa kohti. Tuo kysymys voitaisiin pistää mietintämyssyyn. 

Miten tästä eteenpäin? 

Jotta voitaisiin selvitä pandemiakriisistä eteenpäin ja sen yli, ihmisten ajattelutavan tulisi jopa radikaalisti muuttua.  Edellä on puhuttu järjestelmistä (kapitalismi. sosialismi, kommunismi), mutta eikö järjestelmien välisestä kilpailusta tulisi siirtyä ihmisen ja ihmisyhteisön etua ajavaa toimintaa kohti? Toisin sanoen että kysymys ei olisi ensisijaisesti järjestelmien eduista vaan ihmisen ja ihmiskunnan tulevaisuudesta.  

Kun tarkastellaan ideologioiden välistä taistelua ja kamppailua historian pituus- ja syvyyssuunnassa joudutaan kysymään, onko mikään ideologia selvinnyt tuosta kuljetusta tiestä ”kuivin jaloin”. Etenipä tämä kamppailu tästä eteenpäin miten tahansa minkään osapuolen ei ole syytä lyödä rintoihinsa lopullisen voiton ja lopullisen oikeassa olemisen merkiksi.  

Sitäkin voidaan kysyä, mikä on ja mitä tarkoittaa ”lopullinen voitto”. Sinuhe egyptiläinen pillahti itkuun taistelutantereella saavutetun voiton jälkeen (asia, jota hänen maailmankatsomukseltaan inhorealismia lähentelevä palvelijansa Kaptah ei tahtonut ymmärtää). Kuntavaalien lähestyessä Suomessa saattaisi olla paikallaan palauttaa mieleen sanonta, että pahinta vaaleissa on tappio ja toiseksi pahinta voitto. Pahin vastustaja noissa vaaleissa saattaa olla koronapandemia.  

Ei ole syyttelyjen aika  

Nyt ei ole toinen toisensa syyttelemisen eikä myöskään ”henkseleiden paukuttamisen” aika. Kokonaisten uusien kansanosien mahdollinen köyhtyminen vaatii, että vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten auttaminen on nostettava ykköskysymykseksi. Vaatimus ”tarpeiden mukaan” tapahtuvasta jaosta korostuu.   

Saattaa olla, että työväenluokkaa lähes 200 vuoden ajan innostaneet Kommunistisen manifestin loppusanat ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” vaativat pandemiaa torjuttaessa proletaarien lisäksi rinnalleen ”meitä kaikkia”. 

Olemme tässä:   

Ravintoloiden koronarajoitukset Suomessa jatkuvat. Keväälle 2021 on ennakoitu konkurssihakemusten vyöryä. Ns. väliaikaislaki jarrutti hakemuksien jättöä syksyn aikana, mutta helmikuun alusta 2021 alkaen odotettavissa on ”satoja ellei tuhansia konkurssihakemuksia”. ”Tällaista ei ole ennen koettu” (ennakoi Radio ja Tv-uutiset 21.10.-20). Vaikka vuodenvaihteessa 2020- 21 pahimmat ennusteet konkurssien määristä eivät näytä toteutuvan (ainakaan välittömästi) tilanne on edelleen poikkeuksellisen vaikea.  

Tätä kirjoittaessa viimeisimpien uutisten mukaan konkurssihakemusten määrä on lähtenyt nousuun helmikuussa 2021, jolloin jätettiin 300 konkurssihakemusta eli kaksinkertainen määrä tammikuuhun verrattuna.         

On syytä palauttaa mieliin ministeri Mika Lintilän sanat MTV3:n uutisille (20.10.-20) surullisista ihmiskohtaloista kun pandemia vetää maton alta. Tämän tilanteen torjumiseksi ja voittamiseksi tarvitaan uudenlaisia toimia ja uudenlaista poliittista tahtoa.  

Eräänä tärkeänä ja välittömänä käytännön toimenpiteenä tulisi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa toteuttaa kansallinen hätätilaohjelma erityisesti yhteiskunnan taloudellisesti vaikeimpaan asemaan joutuneiden etujen puolustamiseksi.  

Suomi poikkeusoloissa: 

Valtioneuvosto totesi yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa 1.maaliskuuta 2021 Suomen olevan poikkeusoloissa koronavirustilanteen vuoksi. Hallitus antoi välittömästi eduskunnalle esityksen, jonka mukaan ravintolat ja muut ravitsemisalan yritykset suljettaisiin asiakkailta väliaikaisesti kolmeksi viikoksi. Laki on tullut voimaan 8.3.2021, ja se on voimassa 28.3.2021 saakka.  

Hallitus on esittänyt 50 miljoonan euron tukea ravintola- ja ravitsemusalan yrittäjille pandemian aiheuttamien taloudellisten menetysten kattamiseksi. Ensiarvioissa summa on todettu liian vaatimattomaksi.   

5. Luku (Appendix) 

Yhteisomistuksesta  

Idea kommunistisesta yhteiskunnasta ei sinänsä ole varsinaisesti Marxin eikä sosialistien ”keksintö”. Tosin Marxin käsitys on pisimmälle viety tieteelliselle pohjalle rakentuva arvio kehityksestä, jonka tuloksena on ensi vaiheessa (”sosialismissa”) tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus ja ”työn mukaan” määräytyvät sosiaaliset etuudet. Toisessa eli korkeammassa kommunismin vaiheessa vallitsee ”jokaiselta kykynsä ja jokaiselle tarpeidensa mukaan”-käytäntö.   

Historiallisesti tarkastellen kuitenkin jo Platonin (427-347 eaa) Valtio-teoksen ihannevaltiossa on voimassa yhteisomistus, joskin se koskee vain kahta ylintä niistä kolmesta luokasta, joihin Platon jakaa valtionsa kansalaiset.  

Thomas More ja hänen aikansa 

Pitkälle mielikuvituksen varaan luoduista ihannevaltioista lienee historiassa kuuluisin Thomas Moren (1478-1535) 1500-luvulla kirjoittama Utopia-teos. Teoksen suomentajan Marja Itkonen-Kailan laatimassa esipuheessa todetaan, että Moren nuoruusvuodet olivat Euroopan historiassa suurten murrosten ja henkisen uudelleenarvioinnin aikaa.  

Vanhat viholliset Englanti ja Ranska selvittelivät edelleen välejään, Habsburgit sotivat eri tahoilla valtansa lujittamiseksi, Italia oli kuninkaiden, ruhtinaiden ja paavien yhteistä saalistusmaata. Löytöretket tuottivat eurooppalaisille yhä uusia yllätyksiä ja ero varakkaiden ja köyhien yhteiskuntaluokkien välillä syveni jatkuvasti.  

Meidän aikakautemme  

on myös suurten muutosten ja murrosten aikaa. Neuvostoliiton ja sitä maantieteellisesti ympäröineen sosialistisen leirin romahduksesta on kulunut kolme vuosikymmentä. Tähän saakka maailman johtavana valtiona toiminut Yhdysvallat on erityisesti presidenttinsä Donald Trumpin aikana joutunut omituisen sekasortoiseen tilaan. Kiina kamppailee johtavasta roolista maailmassa ja suuria mielenosoituksia puhkeaa eri puolilla maailmaa milloin minkin asian puolesta ja vastaan.  

Kohti uusia ulottuvuuksia  

Samanaikaisesti ihminen kurottautuu avaruudessa uusia, myös aurinkokuntamme ulkopuolelle suuntautuvia ulottuvuuksia kohti. Tätä kirjoittaessa 21.10.2020 uutiset kertovat, että avaruuskeskus Nasan lähettämä luotain on ottanut näytteen maasta yli 330 miljoonan kilometrin päässä olevasta, läpimitaltaan puolen kilometrin pituisesta  asteroidista.  Aikaa näytteen sieppaamiseen on ollut 15 sekuntia. Siis 15 sekuntia ja 330 miljoonaa kilometriä… hupsis! 

Ja edellä todettua nelisen kuukautta myöhemmin Yle-Uutiset kertovat, että  

Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan Perseverance-mönkijä on laskeutunut pehmeästi Marsin pinnalle muutamia minuutteja ennen yhtätoista torstai-iltana 18. helmikuuta 2021. 

Perseverance, jonka nimi tarkoittaa sitkeyttä, on Nasan viides kulkija Marsin punaisella pinnalla. Heinäkuussa 2020 alkanut 473 miljoonan kilometrin lentomatka päättyi onnellisesti, kun alus saatteli lastinsa kaapelien varassa Marsin pinnalle. 

”Sillä tavalla!”, sanoisi varmaan 1950-luvun yleisradion ”Tervetuloa aamukahville!”-lähetyksen juontaja Markus Rautio.    

”Ihminen säilyy entisellään…” vai säilyykö? 

Avaruuden valloittamisen rinnalla ihmisen matka omaan itseensä, ihmiseen, on edelleen pahoin kesken.  Keskeinen ongelma, jolle ei tunnuta löydettävän ratkaisua on sukupolvesta ja aikakaudesta toiseen vallitseva ero varakkaiden ja köyhien yhteiskuntaluokkien välillä, siis tuo sama ongelma, joka vallitsi Thomas Moren elinaikana keskiajan lopulla, ja jonka ratkaisemiseksi tuo englantilainen valtiomies, lakimies ja humanisti kamppaili kirjaimellisesti henkensä kaupalla.  

More teloitettiin valtiopetoksesta syytettynä Towerin vankilassa vuonna 1535.  Teloituksen syy ei tosin ollut Utopia-teos, vaan se, että More asettui paavin ja Englannin tuolloisen hallitsijan Henrik VIII:n välisessä valtataistelussa ensiksi mainitun puolelle. Utopia-teos ei tiettävästi koskaan edes tullut Henrik VIII:n tietoon (More 1971, s.17, esipuhe). 

Utopia  

Utopia-teos ilmestyi ensimmäisen kerran Pariisissa latinankielisenä vuonna 1516. Englannissa se ilmestyi englanniksi käännettynä vasta vuonna 1551. Itse Utopia-maan tausta ja sijaintipaikkakin on hieman epämääräinen. More kuvaa siinä jossakin merten takana sijaitsevan ihannevaltion oloja.  

Teos jakautuu kahteen osaan, joista nykylukijaa erityisesti kiinnostava on jälkimmäinen, jossa More osoittaa joukon yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka muualla maailmassa olivat tuolloin ratkaisemattomia ja jotka Utopiassa oli kyetty eliminoimaan.  

More ymmärsi teoksensa yhteiskunnallisen vaarallisuuden ja hän esiintyy kirjassaan vain kuulijana. Varsinainen kertoja on portugalilainen merimies Raphael Hythlodaeus joka kuvailee viiden vuoden kokemuksiaan Utopia-valtiossa ja vertailee niitä mm. Englannin tuolloisiin oloihin.     

Hythlodaeuksen mielestä oli esimerkiksi järjetöntä rangaista, kuten Englannissa tapahtui, työttömiä siitä, että he varastivat henkensä pitimiksi; asiat oli pikemminkin hoidettava siten ettei kenenkään tarvitsisi olla vailla työtä (More, esipuhe s.17).  

Kuuden tunnin työpäivä  

Utopia-yhteiskunnan olennaisin piirre on, ettei siellä tunneta yksityisomaisuutta eikä rahan käyttöä. Jokaisen on tehtävä työtä, laiskottelua ei suvaita, mutta koska työvoimaa ei haaskata turhien ylellisyystavaroiden tuottamiseen, työaika on voitu rajoittaa kuudeksi tunniksi vuorokaudessa.  

Utopia–teoksen ajankohtaisuus tulee esiin 500 vuotta kirjan ensi-ilmestymisen jälkeen siinä, että läntisissä ns. hyvinvointivaltioissa työväenliike on alkanut kuuluvammin vaatia 6-tuntisen työpäivän toteuttamista. Elokuussa 2020 Suomen pääministeri Sanna Marin puolustaa demarien puoluekokouksessa ajatusta työpäivän lyhentämisestä ja pitää kokeiluja kuuden tunnin työpäivästä myönteisinä.  

Hesari vastustaa   

Marin piti työajan lyhentämistä yhtenä mahdollisena koronan aiheuttaman talouskriisin parannuskeinona saaden vastaansa mm. Helsingin Sanomien vastustuksen. Lehden pääkirjoituksen mukaan Marinin esitys oli huonosti ajoitettu. Milloinkahan työajan lyhennysvaatimus olisi kapitalistien ja poliittisen oikeiston mielestä oikein ajoitettu? Lieneekö sellaista koettu viiteen sataan vuoteen. 

HS:n pääkirjoittaja kommentoi Marinin ajatusta mm. seuraavaan tapaan: ”Kun demari puhuu vuonna 2020 työajan lyhentämisen puolesta, hän hakee hehkua idealleen työväenliikkeen nousuhuumasta ja uhosta. Samalla hän tulee hakeneeksi innoitusta tulevaisuuteen vanhalla ja väljähtäneellä keinolla” (HS 28.8.2020, pääkirjoitus otsikolla: ”Marinin tavoite on ristiriitainen”).  

Ei näännytetä 

Vanha tuo keino saattaa olla, mutta eikö pääkirjoittajan itsensä näkemys ole hiukan väljähtänyt.  Maailmaa paljon kiertänyt merimies Raphael Hythlodaeus puolustaa runsaat 500 vuotta sitten Utopian työoloja: 

”Ihmisiä ei kuitenkaan näännytetä jatkuvalla työllä aamuvarhaisesta myöhään yöhön asti niin kuin kuormajuhtia…He (utopialaiset) jakavat vuorokauden kahteenkymmeneenneljään yhtä pitkään tuntiin, joista omistavat työlle vain kuusi … Uni vaatii kahdeksan tuntia. Työn, unen ja aterioiden väliin jäävän ajan he saavat kukin käyttää mielensä mukaan. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että he kuluttaisivat sen nautiskeluihin tai laiskotteluun … Useimmat viettävät nämä väliajat opiskelun parissa” (More, suom. 1971, s.83). 

Etevä kansa 

Hythlodaeus sanoo olevansa varma siitä, ”ettei missään ole etevämpää kansaa eikä kukoistavampaa valtiota” kuin Utopiassa. ”He nauttivat vapaa-ajoistaan, mutta pystyvät tarpeen vaatiessa hyvin kestämään ruumiillisia ponnistuksiakin… Henkisiin harrastuksiin he sitä vastoin eivät väsy koskaan” (More, s. 118-119).  Merimies kertoo Utopian asukkaiden omaksuneen helposti kreikkalaisen kirjallisuuden ja sanoo antaneensa heille maasta lähtiessään ”useita Platonin ja vielä useampia Aristoteleen teoksia” (More, s. 120). 

Osataan sitä Suomessakin. Plutarkhos 

Menneisyys ja nykyisyys tuntuvat lyövän kättä keskenään (nykyisestä koronaviruksen aiheuttamasta kättelykiellosta huolimatta) kun puolen vuosituhannen takainen teksti ajankohtaistuu mm. siinä kohden missä merimies Hythlodaeus toteaa utopialaisten ”pitävän kovasti” Plutarkhoksen kirjoista. Minun ( SR)  yöpöydälläni on ollut juuri iltalukemisena Juhana Torkin äskettäin suomentama Plutarkhoksen teos ”Mielen tyyneydestä” (Otava 2020).  

Plutarkhos, joka eli noin vuodesta 45 jKr vuoteen 125 jKr oli antiikin kreikkalainen ”keskiplatonilainen” filosofi. Tuossa edellä mainitussa teoksessa on tärkeitä yksilötason neuvoja mielen tyyneyden säilyttämisen merkityksestä ja vihan hillitsemisen välttämättömyydestä. Nuo taidot ovat tärkeitä meille tämän päivän ihmisille, jotka elämme koronaviruksen aiheuttaman paineen ja ehkä ajoittaisen paniikkitunnelmankin vallassa.  

Kuten kirjan esipuheen kirjoittanut Juhana Torkki toteaa (s.21), Plutarkhoksen vihaa käsittelevä pohdinta tuntuu häkellyttävän ajankohtaiselta, sillä Suomessa raivo-loppuiset yhdyssanat ovat lisääntyneet. On laturaivoa, someraivoa, rattiraivoa, naapuriraivoa jne.  

Nähtävä kauas taakse- ja eteenpäin 

Eri aikakausien toisiinsa liittymistä ajatellen on syytä antaa puheenvuoro roomalaiselle ajattelijalle Senecalle (noin 4 eKr- 65 jKr):  

”Viisaan ihmisen elämä levittäytyy siis laajalle, hän ei ole saman rajan vangitsema kuin toiset… Kuluiko jokin aika jo? Sen hän ottaa talteen muistillaan. Onko jokin aika nyt käsillä? Sitä hän käyttää. Onko jokin tulossa? Sen hän ennakoi. Taito liittää kaikki ajat yhteen tekee hänen elämästään pitkän” (Seneca, Elämän lyhyydestä. Suom. Juhana Torkki 2018, s. 57).  

Olennaista tässä yhteydessä on huomioida eri historian kehitysvaiheet ja nähdä määrätty jatkumo niiden välillä. Me tämän päivän ihmiset saatamme olla eräänlaisessa historian saranavaiheessa, jossa ratkaisumme määräävät ihmiskunnan tulevaisuuden kauas eteenpäin.  

Maailman ilmatieteen laitoksen WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas  totesi (24.10.2020) Tv- haastattelussa , että jos epäonnistumme ilmastokysymyksen ratkaisemisessa, sillä on satojen vuosien negatiivinen vaikutus tulevaisuuteen. 

Rikkaat rikastuvat edelleen  

Taaksepäin ihmiskunnan historiaan katsottaessa huomio kiinnittyy suurten elintasoerojen sitkeään säilymiseen ajankohdasta toiseen. Plutarkhoksen ajan Roomassa rikkaimman prosentin hallussa oli n. 16 prosenttia kaikesta omaisuudesta . Nykyisin prosentin hallussa on puolet maailman omaisuudesta (Plutarkhoksen teoksen esipuhe s.9-10).   

Tämän päivän (v.2020) maailmassa miljardöörien omaisuus on kasvanut ennätyksellisen suureksi koronaviruspandemiasta huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi. Sveitsiläispankki UBS:n raportin mukaan maailman miljardöörien yhteenlaskettu omaisuus on ylittänyt 10 000 miljardin dollarin rajapyykin.  

Miljardöörit 

Edellä mainitussa selvityksessä oli mukana yli 2 000 miljardööriä. Heidän omaisuutensa kasvoi yli 10 000 miljardiin dollariin koronaviruspandemian ensimmäisten kuukausien aikana heinäkuussa 2020.  Asiantuntijan mukaan miljardöörit menestyivät, koska heillä oli varaa ja mahdollisuuksia ostaa osakkeita silloin kun pörssikurssit sukelsivat kriisin aikana.  

Maailman rikkaimpien omaisuudet ovat niin suuria, ettei niitä voisi kuluttaa useampienkaan elinikien aikana, vaikka eläisi kuinka törsäilevää elämää hyvänsä, muistuttaa johtaja Luke Hilyard  The Guardianissa (HS 8.10.2020 Petteri Tuohinen: ”Miljardöörit rikastuivat pandemiassa”).  

Noille miljardööreille voisi suositella luettavaksi edellä mainittua Senecan kirjaa ”Elämän lyhyydestä”. Miljardöörien tulot ja omaisuus riittäisivät 3-4 kertaa pidempään elämään kuin mitä heille (ja meille) kullekin on annettu käytettäväksi.  

Dantekin reagoi 

Keskiajan ehkä tunnetuin runoilija Dante Alighieri (1265-1321) puuttui hänkin rikkauden kasaamisongelmaan. ”Jumalaisessa näytelmässä” hän matkaa helvetin ja kiirastulen kautta paratiisiin ja tapaa ensimmäisessä kohteessa eli helvetissä (sen kolmannen piirin neljännessä kehässä ) talousrikoksista tuomittuja . ”Elämässä entisessä/ he kaikki olivat niin houkat, että/ he eivät voineet talouttansa hoitaa.”…”Riisti heiltä/maailman kauniin tuhmuus tuhlauksen tai saituuden…”. ”Nyt , poikani, voit nähdä silmäis’ eessä/ Fortunan lahjain lyhyt-aikaisuuden,/ joist’ ihmisheimo ikuisesti sotii” (Dante, Jumalainen näytelmä. ”Helvetti” Seitsemäs laulu. Suom, 1980, s.46). 

Bill Gates  

Kesken paneutumistani Senecan ja Danten näkemyksiin silmiini osuu ajankohtainen  lehtiuutinen, jonka mukaan Microsoftin perustaja Bill Gates ”kulutti elämänsä alkupuolen kooten yli sadan miljardin dollarin omaisuuden ja aikoo käyttää elämänsä loppuosan luovuttaakseen tuon omaisuuden pois” (Helsingin Sanomat 5.3.2021. 3:s pääkirjoitus). 

Uutinen jatkuu, että vuonna 2000 perustettu Bill ja Melinda Gatesin säätiö on jo aiemmin lahjoittanut miljardeja kehitysmaiden lasten koulutukseen, ja nyt pääkohteeksi on noussut ilmastomuutoksen vastustaminen. 

Tuo miljardöörin melkoisen nopea käännös omaisuuksien kokoamisesta niiden jakamiseen herättää toiveita ennen muuta tuhoisaa ilmastomuutosta vastaan kamppailevissa kansalaispiireissä.  Samalla kysytään, tuleeko henkilökohtainen käännös liian myöhään kun ilmastonmuutos on jo täällä, napajäätiköt alkavat sulaa jne. Joka tapauksessa Gatesin menettely on seurattavan arvoinen esimerkki muille miljardööreille eikä sen merkitystä tule vähätellä. Kulunutta sanontaa käyttäen: parempi myöhään kuin ei milloinkaan.      

Palataan 6-tuntiseen työpäivään  

Eräs keskeinen keino kansalaisten taloudellisen ja sosiaalisen aseman parantamiseksi on taloushistorian saatossa ollut työajan lyhentäminen. Palatkaamme vielä tuohon kysymykseen ja Helsingin Sanomien kritiikkiin, joka koski pääministeri Sanna Marinin ehdotusta kuuden tunnin työpäivästä.  

Todettuaan, että kahdeksan tunnin työpäivä hyväksyttiin Suomen eduskunnassa marraskuussa 1917, mainitun pääkirjoituksen kritiikki jatkuu:  

”Kahdeksan tunnin työpäivään siirtymisestä ei (sata vuotta sitten SR) tullut ongelmaa, koska tuottavuuden kasvu paikkasi työtuntien vähentymisen. Nyt tuottavuuden kasvu on hidasta, eikä vauhti tutkijoiden mukaan kiihdy pitkään aikaan. Ja kun ei kiihdy, työtuntien vähentäminen merkitsisi kustannuskilpailukyvyn heikkenemistä ja uhkaa – Sdp:n hellimän – hyvinvointivaltion rahoitukselle” (HS 28.8.2020, pääkirjoitus otsikolla: Marinin tavoite on ristiriitainen).  

Kun ruvettiin siirtymään niin siirrytään ajassa vielä uudelleen ei sata vaan viisisataa vuotta taaksepäin Utopian saarelle. Siellä merimies Hythlodaeus tarkastelee työaikakysymystä omasta näkökulmastaan. Todettuaan, että ”voisi ehkä luulla, että kun utopialaiset ovat työssä vain kuusi tuntia, seurauksena olisi pula välttämättömistä tarvikkeista” hän jatkaa: ”Asia ei kuitenkaan ole lainkaan näin. Päinvastoin, tässä on aikaa riittävästi ja liikaakin kaiken sen toteuttamiseen, mitä tarvitaan elämän ylläpitämiseksi ja sen helpottamiseksi. Tekin käsitätte tämän, jos ajattelette kuinka suuri osa väestöstä muiden kansojen keskuudessa elää joutilaana” (More: Utopia. s.85).  

Pitäisi käsittää  

On kuin Utopian saaren kävijä tekisi äkkiä 500 vuoden aikamatkan tänne keskuuteemme, suuntaisi kulkunsa Hesarin toimitukseen ja osoittaisi edellä todetut sanansa mainitun  pääkirjoituksen (28.8.2020) laatijalle: ”Tekin käsitätte tämän, jos ajattelette…”. Ajattelen, siis olen,  cogito, ergo sum saattaisi filosofi René Descartes (1596-1650) pistää väliin.  

Oli miten oli, me Hesarin tämän päivän lukijat (ainakin kriittisimmät meistä) voisimme pelkästään sympatia-syistä asettua merimies Hythlodaeuksen kannalle ja kritisoida HS:n pääkirjoittajan kielteistä asennetta 6-tuntiseen.  

Näin pääkirjoittaja kirjoitti: ”Työaika on nykymaailmassa tiukemmassa kytköksessä kustannuskilpailukykyyn kuin sata vuotta sitten. Työntekijät ymmärtävät, että jos kilpailukyky katoaa vaikkapa työvoimakustannusten nousun vuoksi, kohta katoavat työpaikat” (HS em. pääkirjoitus). 

Palkkatyö on orjuuttamisen muoto 

Eivät nuo työpaikat ainakaan 500 vuoteen ole kadonneet, tai jos ovatkin, niin uusia on syntynyt tilalle entistä enemmän. Miten tiukassa kytköksessä työaika lienee kustannuskilpailukykyyn sadan vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna, joka tapauksessa jo puoli tuhatta vuotta sitten uskallettiin esittää näkemys palkkatyön rasittavuuden vähentämisestä työaikaa lyhentämällä.  

Sittemmin 350 vuotta Utopian jälkeen esiintyneen Karl Marxin mukaan maaorjuuden voittamisen jälkeen viimeinen orjuuden muoto on palkkaorjuus, joka puolestaan liittyy porvarilliseen yhteiskuntamuotoon. Viimeksi mainitun yhteiskuntamuodon päättymisen mukana päättyy ihmisyhteiskuntien esihistoria (Marx: Kansantaloustieteen arvostelua. suom.1970, s.18). 

Marxin näkemys työajan pituudesta   

Marx vaati aikoinaan 1800-luvun puolivälissä työajan lyhentämistä tuolloisesta yleisesti vallinneesta 10-tuntisesta työpäivästä 8 tunnin työpäivään. Hän oli jokseenkin ehdoton tässä asiassa. Tämä ilmenee ohjeesta, jonka hän kirjoitti työväenliikkeen edustajille, jotka osallistuivat Genevessä 3.-8. syyskuuta 1866 pidettyyn Kansainvälisen työväenliiton kongressiin. Marxin ohje työpäivän lyhentämisestä hyväksyttiin kongressin päätökseksi sanatarkasti:  

”Työpäivän rajoittaminen on ennakkoehto, jota ilman eivät tule onnistumaan mitkään työläisten aseman parantamisen tai heidän vapauttamisensa yritykset”. 

Marx jatkoi: ”Se (työpäivän rajoittaminen) on välttämätöntä niin jokaisen kansan perusrunkona olevan työväenluokan terveyden ja fyysisten voimien palauttamiseksi kuin myös työläisten henkisen kehityksen, heidän keskinäisen ystävällisen kanssakäymisensä sekä yhteiskunnallisen ja poliittisen toimintansa mahdollisuuksien turvaamiseksi.” 

Ja päätteeksi: ”Me ehdotamme, että työpäivä rajoitettaisiin lainsäädännöllistä tietä 8 tuntiin” (vahvennus Marxin ) 

( ks. Marx- Engels Valitut teokset kolmessa osassa osa 2, sivu 68, kohta 3.  Sama teksti Marxin Pääoma 1:n (suom.2013) sivulla  275). 

Marxin antama lähtölaukaus 8-tuntiselle työpäivälle  

Vuonna 1866 pidetty Kansainvälisen työväenliiton I kongressi oli tavallaan uusi lähtölaukaus työväenliikkeen laajalle kansainväliselle liikkeelle 8 tunnin työpäivän toteuttamiseksi.  Tuo tavoite saavutettiin seuraavien vuosikymmenten kuluessa useissa läntisen Euroopan maissa. Suomessa 8-tuntinen työpäivä toteutettiin lainsäädännöllisesti vuonna 1917.    

Työaikakysymyksen suhteen ollaan nyt ilmeisesti vastaavassa historiallisessa tilanteessa kuin oltiin 150 vuotta sitten. Eikö nyt olisi jo aika toteuttaa taloudellisesti pitkälle kehittyneissä maissa vaatimus työpäivän rajoittamisesta kuuteen tuntiin päivässä ansiotasoa alentamatta? 

SKP:n tavoite  

Suomen kommunistinen puolue SKP on asettanut tavoitteeksi 6 tunnin työpäivän ja 30 tunnin viikkotyöajan ansiotasoa alentamatta. Viimeksi tuo tavoite on virallisesti vahvistettu puolueen edustajakokouksessa kesäkuussa 2019.  Tavoite yhdistää  laajasti vasemmistoa ja koko työväenliikettä.      

Eikö työajan lyhentäminen olisi nyt koronapandemian oloissa hyvin tarpeellinen, sillä se kohentaisi osaltaan työllisyyttä kun työtä olisi uudistuksen jälkeen enemmän jaettavissa sitä tarvitseville. Tavoitteen toteutuminen näyttäisi nyt olevan 500 vuotta lähempänä kuin se aikoinaan oli Utopian saaren ulkopuolella.  

6. Luku: Tulevaisuus. Yhteenvetoa. 

Suomen ulkoministeriössä neuvonantajana toimiva Olli Ruohomäki kirjoitti (HS 31.10.2020) arvionaan, että teollisuusmaat tulevat selviämään koronaviruspandemian aiheuttamasta terveys- ja talouskriisistä tällä kertaa. Hän jatkaa: ”Siinä missä koronavirus on tänä vuonna (2020) pysäyttänyt ihmisten arjen ja yhteiskunnan toiminnot eri puolilla maailmaa pitkiksi ajoiksi, seuraava pandemia voi panna koko ihmiskunnan polvilleen.”  

”Olemme siirtymässä maailmanlaajuisesti epävarmuuden aikakauteen, eikä paluuta menneeseen edes jotenkin ennustettavaan todellisuuteen enää ole” (HS 31.10.2020, Vieraskynä.  

Ihmiskunta vaikean tehtävän edessä    

Marx kirjoitti vuonna 1859 siitä kuinka jokin yhteiskuntamuoto muuttuu (tai ei muutu) toiseksi historian kuluessa: ”Mikään yhteiskuntamuoto ei häviä ennen kuin kaikki sen puitteisiin mahtuvat tuotantovoimat ovat kehittyneet, eikä uusia korkeampia tuotantosuhteita tule tilalle ennen kuin niiden aineelliset olemassaolon ehdot ovat varttuneet vanhan yhteiskunnan omassa sylissä”. 

Marx jatkaa: ”Siten ihmiskunta asettaa itselleen aina vain sellaisia tehtäviä, jotka se voi ratkaista, sillä lähemmin asiaa tarkasteltaessa havaitaan aina tehtävän ilmaantuvan vasta sitten, kun sen ratkaisemisen aineelliset ehdot ovat jo olemassa tai ainakin tulemisensa prosessissa” (em. lainaukset teoksesta Marx: Kansantaloustieteen arvostelua. Suom. 1970, s.18).  

Entä jos tehtävän asettaa jokin ulkopuolinen? 

Nuo Marxin edellä lausumat sanat tuntuvat sikäli lohdullisilta, että niiden mukaan ihmiskunta asettaa aina itselleen ratkaistavissa olevan tehtävän. Nyt koronapandemian aikana voidaan kuitenkin kysyä, että entä jos ratkaistavissa tai ei-ratkaistavissa olevan tehtävän asettaa jokin muu kuin ihmiskunta, siis ihmiskunnan ulkopuolella oleva tekijä. Sitäkin voidaan joutua miettimään, mikä asia lopulta on ihmiskunnan ulkopuolella ja mikä ei.  

Kun on kysymys koko ihmiskuntaa (tai huomattavan suurta osaa ihmiskunnasta) koskettava asia (uhka), niin kysymystä ratkaistaessa on pyrittävä turvautumaan parhaisiin tiedollisiin (teoreettisiin) ja käytännöllisiin saavutuksiin, jotka yllättävän vaaran lähestymishetkeen mennessä on pystytty luomaan.  

Järjestelmäkeskeisyydestä kohti ihmiskeskeisyyttä  

Koronapandemian jatkuessa ja mahdollisesti jopa syvetessä paine kulutustarvikkeiden ”tarpeiden mukaan” tapahtuvaa jakoa ja perusturvan laajentamista kohti tulee ilmeisesti kasvamaan. Tämä on seurausta siitä, että avuntarpeessa olevia ihmisiä ja yrityksiä tulee olemaan yhä enemmän.  

Kysymys siitä, millä tavoin markkinatalous, sosialismi ja kommunismi asemoituvat toisiinsa nähden noiden muutosten oloissa näyttäisi siirtyvän enemmän toisarvoiseksi asiaksi ja etutilalle nousisi ihminen ja ihmiskunta tarpeineen ja tavoitteineen. Se mikä järjestelmä mitenkin kehittyy riippuu kansalaisten tarpeista sekä siitä millaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset voimat ovat kunkin pyrkimyksen taustalla.      

Yhteiskuntaluokat ovat edelleen olemassa ja niiden välinen kamppailu jatkuu. Tuo kamppailu saattaisi kuitenkin suuntautua määrättyä yhteiskuntaluokkien välistä ”yhteisymmärrystä” kohti. Kokonaisvaltaisen vaaratilanteen uhatessa kysymys on yhteisistä torjuntaponnistuksista. Tämän oivaltaminen voisi luoda edellytyksiä mahdollisimman rauhanomaiselle järjestelmien rinnakkain ololle sekä myös rauhanomaiselle siirtymiselle yhteiskuntamuodosta toiseen silloin kun sellainen nähdään tarpeelliseksi ja kansan enemmistön hyväksymäksi ratkaisuksi.   

Koronatilanteen hälyttävyys.  23.2.2021 mennessä Suomessa oli raportoitu 54 532 koronavirustartuntaa ja virukseen kuolleita oli tähän mennessä yhteensä 734. Koko maailman mittakaavassa virukseen kuolleiden määrä oli lähes 2.5 miljoonaa (Helsingin Sanomien kokoama koronatilanne 23.2.2021).  

Eri maista koronakuolemia oli tapahtunut eniten Yhdysvalloissa, 23.2.2021 mennessä yli puoli miljoonaa. Maan uusi vasta valittu presidentti Joe Biden totesi TV-puheessaan 23.2.2021, että koronaan kuolleiden määrä Yhdysvalloissa on yhtä suuri kuin amerikkalaisten kuolleiden määrä ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa sekä Vietnamin sodassa yhteensä.  

Maailman terveysjärjestön (WHO) Euroopan aluejohtaja Hans Kluge totesi huhtikuussa 2020 tilanteen olevan ”käsittämätön inhimillinen tragedia”.     

Rokotukset  

Koronarokotukset aloitettiin vuoden 2021 alkupäivinä useissa maissa, myös Suomessa. Lääkeyhtiöt Pfizerin ja Biontech kertoivat, että niiden kehittämä koronavirusrokote antaa yli 90 prosenttisen suojan koronavirustautia vastaan. Suomessa rokotteen ovat saaneet  ensimmäisinä sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät, jotka työnsä vuoksi kuuluvat riskiryhmään.  

Heidän jälkeensä vuoroon ovat tulleet iäkkäät kansalaiset. Tämän kirjoittaja (SR) sai ensimmäisen kierroksen koronarokotteen helmikuun puolivälissä 2021 yli 80-vuotiaiden sarjassa. Olo tuntuu aiempaan verrattuna helpottuneemmalta.  Samalla joutuu myöntämään, että älykkyyttä ja nerokkuutta esiintyy muuallakin kuin yhteiskuntatieteissä ja kansantaloustieteessä.     

Ei voi olla rauhallinen   

niin kauan kuin suuri määrä ihmisiä on rokottamatta ja todella suurissa vaikeuksissa. Ammatiltani sosiaaliturvan tutkijana ja köyhistä oloista lähteneenä ajatukseni kääntyvät keinoihin, joilla yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystä voitaisiin suunnata parhaiten yhteiskunnan heikoimpien osien vahvistamiseen. RUK:n kurssijulkaisussa vuodelta 1959 professori L.A. Puntila totesi yhteiskunnallista tilannetta arvioidessaan, että ”padon kestävyys on yhtä kuin sen heikoimman kohdan kestävyys sekä ettei ketju kestä hituistakaan enempää kuin sen heikoin rengas”.  

Koronapandemian ajassa on jotakin sellaista, mitä en tähänastisen elämäni aikana ole joutunut kokemaan. Muistini ulottuu pisimmillään jonnekin 4-6 vuotiaan pikkupojan sota-ajan muistoihin. Ympärillä tuntui olevan sekavaa hyörinää ja siirtymistä paikasta toiseen. Kuulin vuorten takaa jylinää kesällä 1944 ja mietin oliko se sotaa vai ukkosta.  

Kuitenkaan minun ikäluokkani kohdalla ei lapsuus-ja nuoruusvuosina tapahtunut rauhanajan oloissa esimerkiksi koulujen sulkemisia opetukselta. Nyt askarruttaa, millaisten haasteiden edessä nykyoppilaat ja opettajat ovat. Millainen tiedollinen katkos tästä on seurauksena? Entä kaikki muut sivuvaikutukset?  

Yhteisiä tuntemuksia 

Elämme tilanteessa, jossa monenlaiset ajatukset risteilevät mielessä. Mieleen ei muistu oikein toista aikaa, jolloin yksilön ja yhteisön elämänkohtalot olisivat olleet näin läheisesti toisiinsa punoutuneina. Olisiko tältä pohjalta mahdollista suuntautua kohti uudenlaista yhteisyyttä?  

Tartuntojen ja kuolemantapausten lisääntyminen ja suhtautuminen niihin tuo mieleen 1600-luvulla eläneen kirjailijan John Donnen sanat  kirjoituksesta Rukouksia sairasvuoteelta (Devotions upon Emergent Occasions, 1624): 

”yksikään ihminen ei ole saari/täydellinen itsestään; jokainen on palanen mannermaata,/ kokonaisuuden osa;/… jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,/ sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;/äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään/ kenelle kellot soivat;/ne soivat sinulle” (sanat teoksesta Hemingway, 1967, motto). 

Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo (1898) löytyy säe, joka kuvaa nykyistä tilannettamme koronaviruksen uhkaamassa ilmapiirissä:  

”Me olemme kaikki nyt laivalla /      

ja kynnämme suurta merta./ 

Me synnyimme tänne vaivalla / 

ja vaivalla kuolemme kerta./ 

Mut se mikä niiden on välillä,/ 

se olkohon lämpöä, lempeä./ 

Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,/ 

Käy kulkukin helpommaks.” 

Kirjoituksessa käytettyjä tai viitattuja lähteitä: 

Bell, Daniel, The End of Ideology. New York 1961. 

Dante, Alighieri, Jumalainen näytelmä. Suomentanut Eino Leino. Arvi A. Karisto Oy. Hämeenlinna 1980.  

Haanpää, Pentti , Noitaympyrä. Romaani pohjoisesta. Teoksessa Pentti Haanpää, Teokset 3. Otava. Keuruu 1976. s. 51-189 (ilmestyi ensi kerran vuonna 1956).  

Haanpää, Pentti , Isännät ja isäntien varjot.  Romaani talonpojan sortumisesta. Teoksessa Pentti Haanpää, Teokset 4. Otava. Keuruu 1976. s. 43-157(ilmestyi vuonna 1935).  

HS pääkirjoitus 30.9.2020,: ”Taantuma saattaa tehdä uuden kierroksen” 

HS pääkirjoitus 28.8.2020: ”Marinin tavoite on ristiriitainen” 

HS pääkirjoitus 5.3.2021: ”Miljardööri uskoo ihmisälyn voimaan”  

Hemingway, Ernest, Kenelle kellot soivat. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1967. 

Kafka, Franz, Processen. Aktierykkeriet i Trondhjem1989. Saksankielinen alkuteos Der Prozess ilmestyi 1925. 

Lassila, Anni, ”Pitäisikö Suomen olla huolissaan velastaan?” Helsingin Sanomat 29.6.2020  

Lassila, Anni, ”Näin Suomen velkamiljardit hankitaan”. HS 12.6.2020  

Lassila Anni ja Pietarinen Harri HS 13.3.2021: ”USA:n jättielvytys piiskaa talouden hurjaan kasvuun”. 

Leino, Eino, Hymyilevä Apollo (Sata ja yksi laulua, 1898).  Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1973.  

Leino Eino, Jumalien keinu (Kangastuksia, 1902). Hymyilevä Apollo. Otava Keuruu 1973.  

Lenin, Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava. Valitut teokset neljässä osassa. Osa 3. Kustannusliike Edistys. Moskova s. 91-131.  

Lenin, Valtio ja vallankumous. Valitut teokset neljässä osassa. Osa 3. Kustannusliike Edistys. Moskova. s.139-234. 

Lenin, Materialismi ja empiriokritisismi. Kustannusliike edistys. Moskova 1971 

Linna, Väinö, Tuntematon sotilas. Juhlapainos. WSOY. Helsinki 2010. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1954.  

Marx, Karl, Pääoma I osa. Julkaisija Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy Vaasa 2013. 

Marx, Karl, Pääoma III osa. Julkaisija Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy Vaasa 2015. 

Marx, Karl, Kansantaloustieteen arvostelua. Suomentanut Antero Tiusanen. Satakunnan Yhteisvoima Oy Pori 1970. 

Marx, Karl, Gothan ohjelman arvostelua. Marx-Engels, Valitut teokset kolmessa osassa. Osa 3, s.5-24. Kustannusliike Edistys,1973.     

More, Thomas, Utopia. Latinankielisestä alkuteoksesta De optimo statu reipublicae deque nova insula utopia suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Marja Itkonen-Kaila. WSOY ja Marja Itkonen-Kaila.  Porvoo. 1971  

Muhonen Teemu ja Varpula Salla: ”Tavio: Perustuslakia lienee rikottu” (HS 24.7. 2020). 

Niskakangas, Tuomas, ”Kenelle 27 miljardia euroa päätyvät?” (Helsingin Sanomat, 25.8.2020)  

Plutarkhos, Mielen tyyneydestä. Suomennos Juhana Torkki. Juhana Torkki ja Kustannusosakeyhtiö Otava 2020. 

Puntila, L.A., ”Padon murtuva kohta, ketjun heikoin rengas”. Kirjoitus RUK:n 98. kurssin kurssijulkaisussa vuonna 1959. 

Ruohomäki, Olli, ”Kehitysmaiden kriisit levittävät uusia terveysuhkia koko maailmaan”. HS 31.10.2020 (Vieraskynä). 

Ruotsalainen, Seppo, Sosiaaliturvapolitiikan teoria eri aikakausina. Tutkimus sosiaaliturvan kehittymisestä sosiaalipoliittisen ajattelun muutosten valossa. Kansaneläkelaitoksen julkaisuja M: 61. Tutkimus- ja kehitysyksikkö.  Toinen painos.  Helsinki 1996. 

Saarikoski, Pentti, Hämärän tanssit. Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu 1983. 

Sajari, Petri, ”Suomen epäilyt hätärahoituksesta horjuvat pahoin” (HS 2.7.2020). 

Sajari, Petri ,  ”EKP lisää hätärahoitusta hauraan talouden tueksi” (HS 11.12.2020). 

Sajari, Petri, ”Euroalue suistumassa uuteen taantumaan” (HS 20.2. 2021). 

Seneca, Elämän lyhyydestä. Suomennos Juhana Torkki. Otava 2018.  

Sombart, Werner, Warum gibt es in den Vereinigten Staaten keinen Sozialismus? Tübingen 1906. 

Soros, Georg, ”Ikuisia lainoja tarvitaan Euroopan nostamiseksi jaloilleen”.  Helsingin Sanomat ”Vieraskynä” 27.1.2021. 

Tuohinen, Petteri: ”Miljardöörit rikastuivat pandemiassa” (HS 8.10.2020). 

TV1:n A-studio  2.2.2021: ”Mistä pörssien valtava myllerrys viime päivinä kertoo?” 

Waltari, Mika, Sinuhe egyptiläinen. Yhdeksäs painos. WSOY. Porvoo 1964.