Olisimmepa vain paremmin sidottuja toisiimme

Köyhyys merkitsee usein sitä, että jokapäiväistä leipää on lavennettava käymällä ruokajonossa.
Kotikaupungissani Espoossa ruokaa jakelee useampikin taho. Itse tapaan käydä Espoon keskuksen Hyvä Arki -järjestön jonossa. Järjestö tekee yhteistyötä eri tahojen kanssa, ja pääosa jaettavasta ruuasta on paikallisista kaupoista hankittua, yleensä parasta ennen -päiväyksensä ohittaneita tuotteita. Valikoima vaihtelee sen mukaan, mitä milloinkin on saatavilla. 

Joulun alla Espoossakin on lunta ja pakkasta muutama aste. Lunta tihuttelee hiljalleen. Sää on mukavan jouluinen.

Ruokajonoon hakeutuu tänäänkin parisensataa ihmistä, monikulttuurista porukkaa, ja vain muutama tuijottaa kännykkää. Useimmat turisevat keskenään, vaikka niin ei aina toista tunnettaisikaan.

Juttelen parin vanhemman naisen kanssa. Toinen on venäläistaustainen maahanmuuttaja, toinen kantaespoolainen. Pohdimme, miten eduskuntavaalien alla köyhälläkin on kasa ystäviä. Huhtikuun puolen välin jälkeen olemme taas pohjasakkaa.

Hyvän Arjen ruokajonossa ihmisille jaetaan vuoronumero, jonka jälkeen satunnaisesti arvotussa järjestyksessä voi siirtyä sisätiloihin, missä varsinainen ruuanjakelu tapahtuu.

Menetelmän hyvä puoli on siinä, että se kohtelee kaikkia tasapuolisesti: ei ole väliä, oletko ensimmäisenä tai viimeisenä jonossa. Toisaalta ei tarvitse koko ajan jumittaa jonomuodostelmassa, vaan numeron saatuaan voi vapaasti hengailla piha-alueella, hakeutua tuttuihin porukoihin tai vaikkapa istahtaa puun katveeseen lueskelemaan.

Kurditaustaisella äidillä on ongelmia tyttärensä vaunujen kanssa: kuomu ei tahdo pysyä ylhäällä. Selvitämme yhdessä asiaa, ja rikkihän mekaniikka on. Kipaisen kysymässä narua, ja saamme vaunut väliaikaisesti korjattua. Täällä autetaan ja tuetaan ihmistä. Hymy riittää palkkioksi.

Joku selittää, miten hänen siskonsa värkkää jouluksi tonttuovea. Toinen huokaa, että olisi edes se oikea ovi; asunnottomana kun on tullut oltua jo parisen kuukautta.

Tietoisuus ei voi muuttaa suoraan toista tietoisuutta. Vaikka toisit ruokajonoon autolasteittain juhasipilöitä ja petteriorpoja meitä taivastelemaan, eivät ne siitä lopulta mitään oppisi. Voit luennoida korkeassa asemassa oleville päättäjille syrjäyttämisestä ja toimeentulon vaikeudesta tuntitolkulla, mutta aivan yhtä lailla voisit luetella heille piin desimaaleja tai avaruuden mittasuhteita.

Yksilön tietoisuuden muutos edellyttää ennen muuta jaettuja kokemuksia: olemme tässä yhdessä, tilanteemme ja kohtalomme ovat linkittyneitä toisiinsa. En ole yksin, meitä on monta. 

Olisimmepa vain paremmin sidottuja toisiimme. Jutun otsikko on unkarilaisen runoilijan Lajos Kassàkin kynästä, ja se tiivistää jotain ajastamme. Kuvittelemme olevamme itsenäisiä yksilöitä, riippumattomia toisista. Ja vieressä värjöttelee toinen samanmoinen.

Ruokajonossa meitä sitoo yhteen ainakin kamppailu arkipäiväisestä toimeentulosta - taustasta, kielestä ja kulttuurista riippumatta. 

Kassit täytettyämme kaikkoamme paikalta. Huikkaamme hyvät joulut ja poistumme omaan lokeroomme, kukin omien huoliemme ja murheidemme pariin.
 
Mutta joulun jälkeen kohtaamme taas ruokajonossa.