Muutamia vuosia takaperin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä ilmestyi koskettava tarina naisesta, joka pelkäsi syntyvän lapsensa puolesta, kun synnytyshenkilökunta lakkoili. Tarinan juju paljastui vasta lopussa: kyse oli toimittajan omasta synnytyksestä. Näin siis kuka vain meistä – ehkäpä juuri sinä – voit joutua ajattelemattomien lakkoilijoiden uhriksi. Luin upeasti kirjoitetun monen sivun mittaisen lehtijutun ja mietin, kuka kirjoittaisi tarinan toisen puolen: vuosia joustaneen ja venyneen sairaanhoitajan kertomuksen siitä, kun mitta lopulta täyttyi?
Turha kai sellaista on odottaa. Aikamme on täynnä vihamielisyyttä ja oman edun tavoittelua. Rationaalinen hyödyn maksimointi on kannatettavaa toimintaa, ja suoranainen ahnehtiminenkin kansalaishyve. Johonkin kuitekin on raja vedettävä ja meidän mediamme vetää sen tähän: jos ajat omaa etuasi yhdessä muiden kanssa osana järjestäytynyttä työväenliikettä, olet ajattelematon, menneisyyteen juuttunut jäänne, jota kohtaan ei ole syytä tuntea sen enempää armoa kuin sääliäkään. Siksi sairaanhoitaja on ressukka. Menneisyydessä elävä parka, joka ei ymmärtänyt, ettei sedillä ole aikomustakaan pitää antamiaan vaalilupauksia. Voi tyttö rukka, etkö sinä ole tuohon ikään mennessä mitään oppinut?
Tällä viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun avatessani ajattelin, miten kätevää onkaan, kun suurpääomalla on oma palstansa lehdessä. Siinä voi sysätä itse aiheutetut ongelmat joidenkuiden muiden niskoille. Vaikkapa tulevaisuudestaan huolestuneiden tavallisten ihmisten syyksi! Tiistaina lehdessä nimittäin kirjoitteli Matti Apunen, joka tuhisi halveksuvasti mielenosoittajille: meluisa kulkue ei ole hyvä paikka keksiä uusia ideoita maan nousuun saattamiseksi! Kenties Apusen mieleen olisi enemmän yrityshautomo Slush, jonka yhteisössä oivallettiin kutsua rikkurointia talkoiksi.
Olen Helsingin Sanomia selatessani miettinyt, kuinka vaivatta lehti valitsee jatkuvasti näkökulmia, joissa lakkoon menevät työntekijät ovat lukijalle muita, toisia ihmisiä. Lehti käy lähiöissä kyselemässä, miten väki aikoo selvitä työnseisauksista. Joku haastateltava puolittain ymmärtääkin lakkoon menijöitä, mutta vahingossakaan ei lehteen päästetä ketään, joka olisi itse lyömässä hanskat tiskiin - itsensä ja kaikkien muiden puolesta.
Aikansa tällainen valikointi toimii, mutta entäpä sitten, kun mielenosoituksiin alkaa tulla tuhansia ihmisiä? Kauanko heidät voidaan sysätä sivuun ja kuvata toisina? Älä siis usko, kun valtamedia vähättelee mielenosoittajia ja lakkoilijoita. Heidän ja kaltaistensa kamppailuilla on yhteinen hyvinvointi rakennettu. Ilmaiseksi ei täällä saa muuta kuin kutsun talkoisiin - työnantajan hyväksi.
Heikki Ketoharju on SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen ja SKP:n Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja. Hän on ollut jo vuosia aktiivinen kommunisti: takana on yksi kausi SKP:n pääsihteerinä – Suomen nuorimpana puoluesihteerinä – ja lisäksi Kommunistisen nuorisoliiton johtotöitä muutaman vuoden ajan.
Heikki on myös ollut aktiivinen useissa kansalaisliikkeissä, kuten Suomen sosiaalifoorumin järjestelyissä ja TTIP-verkostossa. Poliittinen toiminta alkoi lapsuuden rauhanmarsseilla.