Vanhuspalvelulaki eli Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (28.12.2012/ 980) tuli voimaan ensimmäisen vaiheensa osalta heinäkuun alusta 2013. Lain on määrä tulla voimaan kolmiportaisesti vuoteen 2015 mennessä.

Väljä puitelaki

Lain ilmeisesti suurin heikkous on sen yleisyys eli se on väljä puitelaki, joka sisältää sekä terminologisesti, kielellisesti että sisällöllisesti paljon erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Lain tähänastinen suhteellisen lyhyt historia on osoittanut, että laki on pitkälle poliittisen kädenväännön tulos ja se on onnenpyörän tavoin luvannut alun perin enemmän kuin mitä se on pystynyt ja pystyy antamaan.

Lakia valmisteltaessa suunniteltiin ensin vanhuspalvelulain alaikärajan asettamista 75 ikävuoteen. Varsinaisessa laissa (3§) puhutaan kuitenkin ”ikääntyneestä väestöstä” eli vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevasta väestöstä. Tämä tarkoittanee 63 ikävuoden alarajaa. Tämän lisäksi laissa puhutaan vielä yksilötasolla ”Iäkkäästä henkilöstä”, ”jonka fyysinen kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt korkean iän myötä”.

Täsmällisen ikärajan määrittelemättömyyden johdosta saman lain puitteissa tarkastellaan hyvin erilaisia väestökokonaisuuksia ja vähintäänkin ”kahden kerroksen” väkeä. Onhan nimittäin ilmeistä, että yleisesti ottaen 60- ja 70-vuotiaatkin ovat terveydentilaltaan toisella tasolla kuin heitä huomattavasti vanhemmat ikäluokat. Hyvin monet varsinkin nuoremmista tuskin edes haluavat kutsuttavan itseään vanhuksiksi ja sitä tietä vanhuspalvelulain piiriin kuuluviksi.

Sosiaali- ja terveysministeriöön (STM) onkin tullut jo tiedusteluja koskien esim. lain erästä keskeistä toimintayksikköä eli vanhusneuvostoa. On kyselty, voidaanko vanhusneuvostoa kutsua myös muulla nimellä, kuten eläkeläisneuvosto tai ikäneuvosto?  STM:stä on vastattu, että kysyjät voivat käyttää vanhusneuvostosta parhaaksi katsomaansa nimitystä kunhan se vastaa vanhuspalvelulain 11 §:n asettamia vaatimuksia (STM: Vanhuspalvelulaki – vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin.).

Koskee koko ikääntynyttä väestöä

Tapio Siirilä on todennut, että kussakin kunnassa on vaadittava, että lakia kokonaisuudessaan sovelletaan käytännössä koko ikääntyneeseen väestöön eli kaikkiin 63 vuotta täyttäneisiin henkilöihin. Tuollainen rajaus on ilmeisesti tehtävä jo pelkästään lain sanamuodon perusteella, jossa puhutaan ”vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevasta väestöstä”.

Samalla joudutaan kuitenkin toteamaan, että ikäryhmä 63:sta !00:aan ja jopa ylikin on hyvin heterogeeninen joukko ja ainakin jonkinlaista rajamerkkiä kaivattaisiin jonnekin alun perin kaavaillun 75 ja 80 ikävuoden kohdalle. Se että tästä vaateesta luovuttiin herättää epäilyn, onko vanhuspalvelulain piiriin karsinoitu jopa hallitsemattoman suuri määrä  ikäihmisiä, joiden edut ja tarpeet poikkeavat monella tavoin ja jyrkästikin toisistaan. Onko kyseessä jonkinlainen lähtökohta ”hajoita ja hallitse”- käytännölle ?.

Esimerkiksi palveluntarpeiden selvittämisessä voi nousta esiin kysymys, mikä on loppukädessä päätöksiä tehtäessä ratkaiseva tekijä eli kriteeri, henkilön ikä vaiko hänen terveydentilansa tai toimintakykynsä. Eläkeläisjärjestöjen piirissä on jonkin verran herättänyt huolta myös se, että vanhuspalvelulain piiriin on sisällytetty vammaislain piiriin kuuluvia asioita.

Laatukysymys

Yksi vanhuspalvelulain yleisimpiä sanoja on  ”laatu” ja ”laadukkuus”. Vain yhden esimerkin tässä mainiten lain 3.luvun 13 §:ssä todetaan, että ”Kunnan on järjestettävä iäkkäälle henkilölle laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja, jotka ovat hänen tarpeisiinsa nähden oikea-aikaisia ja riittäviä”. Tuossa virkkeessä vilahtelee ”laadukkaiden” ohella muitakin suhteellisia sanoja kuten ”tarpeisiin nähden” ja ”riittäviä”. Myös ”oikea-aikaisia” voi olla kyseenalainen varsinkin, jos palvelut tapahtuvat väärään aikaan.    

Palveluiden laatua arvioitaessa  joudutaan vastaamaan kysymykseen, kenen tai keiden näkökannalta asiaa tarkastellaan ja arvioidaan. Erityisesti ikääntyneen ihmisen kohdalla palvelujen laadun arvioitsijoita voi olla yllättävän paljon (ja toisessa päässä tietysti yllättävän vähänkin). Sellaisia ovat: iäkäs ihminen itse eli palvelujen saaja, työntekijä eli yleensä iäkkään hoitaja, iäkkään omainen, palvelujen järjestäjä, veronmaksaja, poliittinen päätöksentekijä.

Kipeitä kysymyksiä

Palvelujen laadusta puhuttaessa eräs keskeinen ja tosi kipeä kysymys  on, miten voitaisiin saada aikaan keskustelua ja avoimuutta, jolla voitaisiin murtaa se pelon ilmapiiri ja vaikenemisen  muuri mikä usein vallitsee niin kotona tapahtuvan kuin laitoshoidonkin ympärillä. Tämän ongelman eräs keskeinen ydin on, että omaiset eivät uskalla tuoda esiin huoltaan ikäihmisen hoitoon liittyvistä epäkohdista ja puutteellisuuksista, koska pelkäävät, että omainen niiden seurauksena joutuu entistä vaikeampaan asemaan.

Eräs keskeinen kysymys on, miten autoritäärisiä, ylhäältä käsin suuntautuvia johtamistapoja voitaisiin muuttaa humaanimpaan suuntaan. Vanhuspalvelulain mukaan (21§, 2.mom.) toimintayksikössä on toimintaa johdettava siten, että se tukee asiakaslähtöisten sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaisuutta.

Henkilöstö

Lain mukaan (20§) toimintayksikössä on oltava henkilöstö, jonka määrä, koulutus ja tehtävärakenne vastaavat toimintayksikön palveluja saavien iäkkäiden henkilöiden määrää ja palvelun tarvetta.  Tässä kohden on tunnetusti ajauduttu poliittisen pelin kiemuroihin. Laitoshoidon hoitajamitoituksesta käytiin kiivasta poliittista kädenvääntöä kesällä 2012. SDP halusi lakiin kirjoitettavaksi mitoitukseksi 0.7 eli 7 hoitajaa kymmentä vanhusta kohti. Hallituksessa kuitenkin jyrättiin kokoomuksen ja erityisesti sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon johdolla päätökseksi 0.5 hoitajaa. Lähi- ja perushoitajaliiton mielestä mitoitus tarkoittaa lähinnä vanhusten säilyttämistä varsinkin jos kyseessä on hyvin erikuntoisia vanhuksia (HS 3.7.2013, Pääkirjoitus).

Tässä mielessä on hyvin perusteltu vaatimus, jonka mukaan iäkkäälle väestölle tarkoitetuissa toimintayksiköissä on oltava vähintään yksi hoitaja jokaista laitoksessa hoidettavaa kohti.

Kun hallitus päätyi 0.5 mitoitussuositukseen, tehtiin samalla varaus, että jos yksikin vanhustenhoidon yksikkö alittaa mitoituksen, vuoden 2015 alusta tulee voimaan mitoitukseen pakottava asetus  Tästäkään aikeesta ei tullut valmista, koska todettiin, että kuntia ei voida perustuslaillisista syistä pakottaa mitoitukseen.

Vanhusneuvostot

Vanhuspalvelulain 11§:n mukaan kunnan on asetettava ikääntyneen väestön osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien varmistamiseksi vanhusneuvosto ja huolehdittava sen toimintaedellytyksistä. Vanhusneuvostot ovat olleet kunnissa pakollisia vuoden 2014 alusta lähtien. Vanhusneuvosto on tällä hetkellä asetettu 91 prosentissa kunnista (prof. Sirkka-Liisa Kivelä Suomen Senioriliikkeen seminaarissa 23.9.2014).

Vanhusneuvosto voi olla kunnan oma tai useamman kunnan yhteinen. Kunnassa voi toimia myös yhteinen vanhus- ja vammaisneuvosto  (ks. STM: Vanhuspalvelulaki – vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin). Kyseessä on vanhuspalvelulain läheinen kytkeytyminen kunta- ja sote-lakeihin ja samalla samaan yhteiseen ja monessa tapauksessa hyvin sekavaan problematiikkaan. Kysymys on siitä, missä määrin ja miten ikääntyneet ihmiset voivat uudessa tilanteessa vaikuttaa heitä itseään koskeviin asioihin.

Huolestuttavaa kehitystä

Vanhuspalvelulain 11§:n 2.momentin mukaan ”Vanhusneuvosto on otettava mukaan 5§:ssä tarkoitetun suunnitelman valmisteluun ja 6§:ssä tarkoitettuun arviointiin”. Tämä vaatimus on nyt kuitenkin jäämässä pelkäksi toiveeksi, sillä vanhusneuvostoilta ollaan poistamassa tuo edellä mainittu oikeus. Mikäli poistaminen toteutuu, se merkitsee ratkaisevasti pohjan viemistä  vanhusneuvostojen vaikutusmahdollisuuksilta ikäihmisten asioista päätettäessä.

Vanhuspalvelulain 5§ tarkoittaa, että kunnan on laadittava suunnitelma toimenpiteistään iäkkäiden henkilöiden tarvitsemien palvelujen ja omaishoidon järjestämiseksi sekä kotona asumista ja kuntoutumista edistäviksi toimenpiteiksi.

6§ puolestaan tarkoittaa iäkkäiden henkilöiden tarvitsemien sosiaalipalvelujen riittävyyden ja laadun arviointia omalla alueellaan.  Jos vanhusneuvostot nyt pudotetaan pois heille 11§:ssä alun perin ”luvatusta” 5. ja 6§:n sisältämien asioiden käsittelystä, herää kysymys mitä ikäihmisten asioihin vaikuttamiskeinoja heille tosiasiassa enää jää jäljelle.

Kirjoittaja on sosiaaliturvan erikoistutkija