Viime keväänä osallistuin keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin ympäristönsuojelun ja palkkatyön välistä suhdetta. Pohtijat taisivat olla etupäässä ympäristöalan ihmisiä. Moni pohti, miten ratkaista ongelma: työttömyyttä pitäisi suitsia, mutta toisaalta työllisyyden kasvattaminen kasvattaa helposti myös ympäristöhaittoja. Olisiko parempi olla kokonaan tekemättä työtä?
Itse huomautin muille, mistä päästöt syntyvät. Tuotantoprosessista. Ja kuka on sen prosessin keskellä? Työläinen. Puhutaan liian vähän siitä, miten työntekijät voisivat käynnistää toimintaa tuotantoprosessien muuttamiseksi ympäristöystävällisemmiksi ja kestävämmiksi. Joku keskustelijoista totesi, että eipä ole tullut tuota ajatelleeksikaan.
Enhän minä toki omasta päästäni tällaista kanssakeskustelijoille uutta ajatusta nykäissyt. Tämän jutun lukijoista moni saattaa arvata, keneltä ajatus on peräisin. Tietenkin Karl Marxilta, joka käsittelee tuotannossaan laajasti sitä, miten pääoma syntyy. Se syntyy tuotannossa, rahamarkkinoiden ulkopuolella. Vasta valmis tuote lähtee kiertoon markkinoille, ja voidaan muuttaa rahaksi ja sitä kautta pääomaksi.
Mietiskelin keskustelun jälkeen, miten vieras onkaan monille meistä ajatus työnteosta ja tuotannosta. Paljon tutumpi on kolikon toinen puoli: kuluttajana markkinoilla toimiminen. Sellaisen roolin tarjoaa ympäröivä yhteiskunta meistä jokaiselle. Vertaillaan kaupassa tuotteita ja mietitään mikä on niistä paras tai halvin. Arvioidaan mainoskampanjoiden hyvyyttä, lähetellään palautetta firmoille ja keskustellaan niiden yhteiskuntavastuusta.
Kuinka usein pysähdymme kysymään: kuka nämä tuotteet on tehnyt? Kuka on kuljettanut ne tänne kaupan hyllylle? Kuka on inventoinut ja hyllyttänyt? Entä mitä minä itse työlläni tuotan, ja ketkä sitä kuluttavat? Me emme ole pelkkiä kuluttajia, vaan myös työntekijöitä: tuottajia.
Pääoman tuotantoprosessin keskiössä on työtä tekevä ihminen. Ei pomo tai pankkiiri, vaan ihan tavallinen lattiatason kaveri. Siellä syntyy vauraus, jonka joku muu anastaa taskuihinsa. Ja tuotannossa myös voidaan hallita koko ympäröivää systeemiä, jos halua on. Työt lopettamalla pysähtyy arvon muodostuminen, ja koko kapitalismin kone.
Katsoin Youtubesta David Harveyn luentoa, jossa Harvey kävi hienosti läpi, miten pääoma liikkuu kapitalismissa. Harvey muistuttaa, että tuotetulle tavaralle pitäisi myös olla ostajat. Jotta ostajia on, pitää olla halua ostaa, ja lisäksi myös rahaa. Jos tänä päivänä ei kauppa käy, on melko helppo arvata, kummasta on kyse. Rahaa puuttuu. Tämäkin on yksi kapitalismin oudoista ristiriidoista: kapitalisti haluaa maksaa työntekijälle mahdollisimman pientä palkkaa. Mutta jos kaikki tekevät niin, kenelläkään ei ole enää rahaa ostaa tuotteita.
Miten ihmisten käytettävissä olevan rahan määrää kasvatetaan? Tämä on tietysti yksi isoista poliittisista kysymyksistä tällä hetkellä. Sen ympärille rakentuu leikkausten vastainen toiminta, ja siihen yrittää vastata moni nykykehitykselle esitetty vaihtoehto, kuten keynesiläinen elvytyspolitiikka.
Mutta kyllä rahanpuutteeseen on myös aika perinteinen ratkaisu. Sekin löytyy tuotannon keskeltä, ja siinäkin on työntekijä avainasemassa. Arvaatteko jo? Niin: työtaisteluiden kautta voidaan vaatia parempia palkkoja ja työehtoja kaikille, tai vaikka parempaa kohtelua työttömille, mikäli halua vain on. Valta on sillä, joka tuottaa.
Heikki Ketoharju on SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen ja SKP:n Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja. Hän on ollut jo vuosia aktiivinen kommunisti: takana on yksi kausi SKP:n pääsihteerinä – Suomen nuorimpana puoluesihteerinä – ja lisäksi Kommunistisen nuorisoliiton johtotöitä muutaman vuoden ajan.
Heikki on myös ollut aktiivinen useissa kansalaisliikkeissä, kuten Suomen sosiaalifoorumin järjestelyissä ja TTIP-verkostossa. Poliittinen toiminta alkoi lapsuuden rauhanmarsseilla.