Kävin Kannelmäen Sitratorilla kampanjoimassa. Vastaanotto oli hyvä: Kannelmäki on meidän seutuamme, ja ihmiset tavallisia, duunaritaustaista porukkaa. Olimme hädin tuskin saaneet vaaliauton parkkiin, kun paikalle jo kokoontui pieni toriparlamentti. Kuulemma Perussuomalaiset ovat samanlaisia pettureita kuin muutkin, eikä kukaan eduskunnassa tee muuta kuin jauhaa joutavia. Yksikään ei ollut innostunut Halla-Ahon puheenjohtajaehdokkuudesta tai Kokoomuksen koulutuslupauksista.
Vaalit ovat politiikan kevättä. Saa tavata oikeita ihmisiä, ja puhua oikeista asioista. Kuulla, mitä mieltä toreilla todella ollaan.
Samalla joutuu kuitenkin tekemään myös toisen huomion: ihmiset ovat todella yksin ja pettyneitä. Persut jättäneet ja kepu pettänyt, eikä jäljelle jää kauhean paljon. Vieläkö jaksaisi näissäkin vaaleissa yrittää? Äänestää jotakuta ja toivoa parasta?
Siihen ei ympäröivä todellisuus varsinaisesti kannusta. Meille kerrotaan joka puolelta, että muutos ei tule poliittisen toiminnan kautta, vaan vaihtamalla ruokavaliota. Kirjakauppojen hyllyillä etummaisina ovat elämäntaitokirjat, ja niiden takana kahden sentin sijoitusoppaat.
Tavarat kaappeihin järjestämällä saa elämänsäkin ruotuun. Ei huolta, vaikka työehdot heikkenevät, peruspalvelut katoavat ympäriltä tai ympäristön saastuminen jatkuu. Elämäntaitolaarit tarjoavat pinnallisia ratkaisuja aikamme suuriin ongelmiin. Konmari ja Trump oavat jollakin perverssillä tavalla saman maailman asukkaita.
Tämän hömpän keskellä me kahlaamme, ja yritämme puhua muutoksesta. “Älkää lannistuko, älkää lopettako!” Meitä on täällä muitakin, ja näitä isoja asioita voidaan muuttaa yhdessä. Siksi jokainen pienikin yritys murtaa vallitseva ideologia on niin tärkeä.
Tänäkin keväänä me olemme monelle ihmiselle se ensimmäinen, joka puhuu järkeä. Me olemme ainoa porukka, joka kutsuu mukaan kamppailuun paremman tulevaisuuden puolesta. Vastustaja ei ole vähäinen: koko nykyinen, vallitseva uusliberalismi ja kaikki sen asiaa ajavat puolueet.
Minä vaalikampanjoin samasta syystä kuin muutenkin politiikkaa teen: haluan antaa äänen heille, joiden ajatuksia ei kukaan muu ääneen sano. Minä haluan edistää niitä poliittisia tavoitteita, jotka kaikki eduskuntapuolueet ovat sivuuttaneet.
Nytkin on monta tällaista asiaa. Hallituksen sote-uudistus kohtaa kyllä kritiikkiä, mutta vain me kommunistit vaadimme johdonmukaisesti koko uudistuksen hylkäämistä. Yksikään eduskuntapuolue ei vaadi eläkkeitä leikkaavan taitetun indeksin poistamista. Koulutuksesta ovat leikanneet kaikki nykyiset eduskuntapuolueet. Kilpailukykysopimuksen torjuminen olisi edellyttänyt ruohonjuuritason kamppailua sopimusta vastaan, mutta siihen ei tainnut lopulta olla yksikään eduskuntapuolue valmis.
Ei minun eikä muidenkaan kommunistien tavoite voi olla vain tehdä parempia päätöksiä muiden ihmisten puolesta. Meidän tavoite on päästää ihmiset itse päättämään omista asioistaan.
Sitratorilla ei elämäntaito-oppaita tai Konmari-kirjoja ollut lukenut varmaan yksikään paikalle tullut. Ehkä ei tarvinnut. Torilla kokoontuneen parlamentin äänekkäin sen lopulta summasi: tässä me vaan valitetaan, miten asiat ovat huonosti, mutta ollaanko muistettu edes äänestää?
Niinhän se on: toisiaan muistuttavien eduskuntapuolueiden edessä ei kannata lannistua. Politiikka on niin paljon muutakin kuin vain ne.
Kirjoittaja on kuntavaaleissa ehdolla Helsingissä numerolla 1011.
Heikki Ketoharju on SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen ja SKP:n Helsingin piirijärjestön puheenjohtaja. Hän on ollut jo vuosia aktiivinen kommunisti: takana on yksi kausi SKP:n pääsihteerinä – Suomen nuorimpana puoluesihteerinä – ja lisäksi Kommunistisen nuorisoliiton johtotöitä muutaman vuoden ajan.
Heikki on myös ollut aktiivinen useissa kansalaisliikkeissä, kuten Suomen sosiaalifoorumin järjestelyissä ja TTIP-verkostossa. Poliittinen toiminta alkoi lapsuuden rauhanmarsseilla.