Toimintaan demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta – SKP:n kunnallisohjelma
Lukijalle
Kunnilla on Suomessa keskeinen osuus yleisten, jokaiselle kuuluvien perusoikeuksien ja palvelujen toteuttamisessa. Näiden oikeuksien ja palvelujen kehitys on ollut ennen muuta työväen- ja kansalaisliikkeiden toiminnan tulos.
Suuren rahan ehdoilla harjoitettu politiikka on ajanut kunnalliset palvelut kriisiin ja kaventanut demokratiaa. Kuntien mahdollisuudet vastata asukkaiden kasvaneisiin tarpeisiin ovat heikentyneet.
Suomen kommunistinen puolue haluaa nostaa kansalaisten perusoikeuksien ja vaikutusmahdollisuuksien toteuttamisen kunnallispolitiikan keskiöön. Haluamme rakentaa hyvinvointikuntaa vaihtoehtona sille, että kuntien asukkaiden ja työntekijöiden oikeudet alistetaan kauppatavaraksi ja pienen piirin vallankäytölle.
Uusi demokraattinen hyvinvointikunta ei synny ilman kansalaisten ja heidän järjestöjensä toimintaa ja taistelua. Tähän kamppailuun esitämme SKP:n kunnallisohjelman, jonka tavoitteita haluamme myös kehittää ja konkretisoida yhdessä kuntien asukkaiden, työntekijöiden ja heitä edustavien järjestöjen kanssa.
Sisältö
Työväenliike ja suomalainen hyvinvointimalli
Kunta ja kansalaisten hyvinvointi
Hyvinvointimallin murros
Kunnat ja hyvinvointimallin murros
SKP kuntalaisten kanssa hyvinvointikunnan puolesta
1. Kuntien talouden turvaaminen
2. Kunnat työllistäjänä ja työnantajana
3. Kunnat, toimeentuloturva ja sosiaalityö
4. Kunnat, lasten päivähoito ja muut lapsiperheiden palvelut
5. Kunnat, koulutus ja kulttuuri
6. Kunnat ja terveys
7. Kunnat ja vanhusten palvelut
8. Kunnat ja vammaispalvelut
9. Kunnat ja asuminen
10. Kunnat ja ympäristö
11. Kunnat ja alueellinen kehitys
12. Kunnat ja kansainvälinen solidaarisuus
13. Demokraattisen itsehallinnon kehittäminen kunnissa
Työväenliike ja suomalainen hyvinvointimalli
Suomalainen hyvinvointimalli on kehittynyt työväen- ja kansalaisliikkeiden toiminnan tuloksena.
Vanhan työväenpuolueen Forssan ohjelmassa 1903 asetettiin tavoitteeksi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, työajan lyhentäminen, yleinen sosiaaliturva, kattavat julkiset palvelut ja niiden rahoitus verotuksella, joka tasaa samalla tulo- ja varallisuuseroja. Ohjelmassa lähdettiin myös siitä, että ”kuntien on otettava haltuunsa sellaiset yleiselle hyvinvoinnille tärkeät liikealat, joita se voi menestyksellä hoitaa tai jotka yksityisten hallussa ollen saattavat kunnan jäsenet heistä suuressa määrin riippuvaiseksi”. Näiden tavoitteiden toteuttaminen on ollut ja on luokkataistelun kysymys.
Suomalaisen hyvinvointimallin ydin, jota kutsutaan yleisesti hyvinvointivaltioksi, muotoutui toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta alkaen laajaksi kokonaisuudeksi. Valtiolla ja kunnilla on siinä ensisijainen rooli yleisten, jokaiselle kuuluvien palvelujen ja sosiaaliturvan toteuttajana. Tämän julkisen sektorin rinnalla toimivat yksityiset palvelumarkkinat ja kansalaisyhteiskunnan sosiaaliset verkostot.
Suomen kommunistisella puolueella ja työväenliikkeellä on ollut keskeinen merkitys suomalaisen hyvinvointimallin rakentamisessa. Joukkotoimintaan nojaava, vahva kommunistinen puolue veti niin sosialidemokraatit kuin maalaisliiton ja keskustan uudistuspolitiikan ja demokratian laajentamisen kannalle.
Jokaiselle kuuluvat julkiset palvelut ja sosiaalipoliittiset tulonsiirrot ovat vähentäneet köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Taloudellisten, sosiaalisten, sivistyksellisten ja demokraattisten perusoikeuksien laajentaminen on vähentänyt suomalaisten riippuvuutta markkinoista ja yksityisestä voitontavoittelusta. Suomalaisella hyvinvointimallilla on tärkeä merkitys ihmisten arjen sujumisen ja aivan erityisesti naisten kannalta. Samalla suomalainen hyvinvointimalli antaa mahdollisuuden yhdistää demokraattinen, sosiaalinen ja ekologinen kehitys.
Kunta ja kansalaisten hyvinvointi
Kunnat ovat osa valtiollista järjestelmää ja niissä vaikuttavat samanlaiset ristiriidat kuin muualla yhteiskunnassa. Ihmisten enemmistön edut törmäävät kunnissakin suurpääoman valtaan ja kunnallishallintoa leimaa porvarillinen arvomaailma. Kuntien itsehallinto ja kunnallisdemokratia antavat kuitenkin asukkaille mahdollisuuden vaikuttaa päätöksiin ja rajoittaa pääomapiirien vaikutusta kunnan toimintaan. Ratkaisevaa tässä on työväenluokan ja muiden työtätekevien joukkotoiminta.
Suomessa on muiden pohjoismaiden tavoin rakennettu julkisia palveluja ensisijassa kunnallisina palveluina. Toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt uudistuspolitiikka johti erityisesti 1960-luvun lopulta alkaen laajaan sosiaali-, terveys-, koulu- ja kulttuuripalvelujen järjestelmään. Se oli kuntien toteuttama, mutta valtion tiukasti ohjaama. Kunnilla oli keskeinen osuus myös energia-, vesi- ja ympäristöpalveluissa.
Työväenliikkeen tavoitteena oli se, että jokaisen pitää saada tarvitsemaansa huolenpitoa kehdosta hautaan, varallisuudesta ja syntyperästä riippumatta. Vallalla olleen taloudellisen tehokkuusajattelun ja valtiohallinnon mallien mukaan kunnalliset palvelut organisoitiin yleensä sektoreittain, suuren mittakaavan palvelujärjestelmiksi. Niiden rahoitus perustui keskeisesti kuntien saamiin valtionosuuksiin.
Hyvinvointimallin murros
Suomalainen hyvinvointimalli ajautui 1990-luvulta alkaen syvään murrokseen ja kasvaviin vaikeuksiin. Sen perusteita järkyttävät suurpääoman ehdoilla tapahtuva talouden keskittyminen, kansainvälistyminen ja teknologinen kumous, joka merkitsee samalla eriarvoisuuden kasvua, suurtyöttömyyttä ja demokratian kaventumista. Pääoman voitontavoittelu murentaa hyvinvointivaltion perustaa syömällä niin työpaikkoja kuin verotuloja. Pohjoismaissa varsin pitkälle kehitettyjä hyvinvointivaltioita uhkaa liukuminen kohti USA:ssa vallalla olevaa kehitysmallia, joka perustuu laajamittaiseen työvoiman polkumyyntiin, yksityisiin vakuutuksiin, luonnon tuhoamiseen ja kehitysmaiden riistoon.
Useimpien maiden tavoin myös Suomessa on vastattu murrokseen uusliberalistisella politiikalla, joka on lisännyt turvattomuutta ja eriarvoisuutta. Muiden kustannuksella rikastuva vähemmistö, euroeliitti menestyy. Se varmistaa asemansa eduskunnassa ja torjuu muiden mahdollisuuden saada äänensä kuuluville. Suomalaisten enemmistö sinnittelee työn, työttömyyden ja turvattomuuden oravanpyörässä, ja moni on joutunut tai uhkaa joutua syrjäytetyksi. Vaikka talous on kasvanut, ovat pitkäaikaistyöttömyys ja köyhyys lisääntyneet. Samaan aikaan kun sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen tarve on kasvanut, on niitä heikennetty.
Nykyiseen murrokseen liittyy neljä isoa haastetta hyvinvointimallin kehittämiselle:
– palkkatyöhön perustuvan järjestelmän kriisiytyminen jatkuvan suurtyöttömyyden, pätkätöiden yleistymisen, työntekijöiden sopimusturvan murentumisen ja laajenevan köyhyyden seurauksena
– hyvinvointivaltion ja kuntien rahoitusperustan mureneminen
– politiikan ja osallistumisen kriisi, kun pääomamarkkinoiden vaateet syrjäyttävät yhä useammin vaaleilla valitut päätöksentekijät
– alueelliset ja ekologiset ongelmat, kun talouden keskittyminen ja yksipuolisesti määrällistä kasvua korostava voitontavoittelu voimistavat alueellisen kehityksen epätasaisuutta ja heikentävät luonnon monimuotoisuutta ja tuottokykyä.
Kunnat ja hyvinvointimallin murros
Suomalaisen hyvinvointimallin murros heijastuu voimakkaasti kuntiin.
Ensinnäkin valtion menojen leikkaaminen on koskenut suurelta osin juuri kuntien rahoitusta. Kuntien valtionosuuksien ja muun rahoituksen leikkaaminen on johtanut useimmissa kunnissa rahoituskriisiin.
Valtion rahoituksen leikkaaminen on heikentänyt erityisesti sosiaali-, terveys- ja sivistyspalveluja. Tästä ovat joutuneet kärsimään kaikkein eniten ne, joiden elämä on muutenkin vaikeaa esimerkiksi pienten tulojen, työttömyyden tai sairauden johdosta. Työttömyys ja työntekijöiden turvattomuus on lisääntynyt kuntien karsiessa työpaikkoja ja yksityistäessä palveluja. Se kohdistuu erityisesti naisiin, joita on kuntien työntekijöistä suurin osa.
Toiseksi kunnissa on tapahtunut voimakas ideologinen muutos. Pohjoismaisesta hyvinvointimallista, jossa julkiset palvelut ovat pääosin kuntien tuottamia, on siirrytty askel askeleelta kohti markkinajohtoista ja suppeamman kunnan mallia, jossa korostuvat toimintojen tulosohjaus, ulkoistaminen ja yksityistäminen.
Tätä muutosta kuvaa sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelua ja valtionosuuksia koskevan lainsäädännön muutos. Vielä 1980-luvun alkupuolella säädetty ns. Valtava-uudistus lisäsi valtionosuuksia ja laajensi lakisääteisen suunnittelun alaa. Mutta jo kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1993 astui voimaan uusi laki, jossa kuntien saamista sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksista tehtiin laskennallisia ja lopetettiin niiden ns. korvamerkitseminen tiettyihin tarkoituksiin. 1980-luvulla painotettiin vielä palvelujen saatavuuden parantamista ja palvelurakenteen kehittämistä, jossa luotettiin varsin pitkälle valtion toimesta tapahtuvaan keskitettyyn ohjaukseen ja markkinoiden sääntelyyn. Sen sijaan 1990-luvulta alkaen valtion rooli on alettu nähdä kielteisenä ja palveluja on enenevässä määrin alettu ohjata markkinavetoisesti. Uusliberalistinen kilpailuttamisen, ulkoistamisen ja yksityistämisen ideologia on pitkälti syrjäyttänyt hyvinvointivaltion tavoitteet. Vastuu yhteiskunnallisista ongelmista sysätään yksilötasolle.
Kolmanneksi hyvinvointimallin murros näkyy kunnallispolitiikan ja kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien uskottavuuskriisinä.
1990-luvun laman myötä hallitsevaksi tavaksi perustella poliittisia ratkaisuja on tullut taloudellisiin välttämättömyyksiin sopeutumisen oppi. Sen mukaan markkinat sanelevat, mitä voidaan ja pitää tehdä. Rahan ja suuryhtiöiden vallan lisääntyminen pahentaa uskottavuuskriisiä. Politiikasta on tullut yhtäältä hallinnointia, johon kunnan asukkaiden on vain alistuttava, ja toisaalta politikointia, jossa kalastellaan äänestäjien suosiota toisarvoisilla asioilla, kun politiikan lähtökohtana ei pidetä kuntalaisten enemmistön tarpeita.
Epäluottamus vaikutusmahdollisuuksiin näkyy vaalien alhaisena äänestysaktiivisuutena. Erityisen selvästi uskottavuuskriisi näkyy isoissa kaupungeissa korkean työttömyyden koettelemissa lähiöissä, joissa suurin osa äänestäjistä jättää käyttämättä äänioikeutensa. Yhteiskuntakritiikki ilmenee usein lähinnä yleisenä epäluottamuksena poliittiseen järjestelmään – ei niinkään toimintana. Tämä pinnan alla kytevä tyytymättömyys luo pohjaa oikeistopopulismin ja rasismin nousulle, ellei politiikan suunnan muuttamiselle avata näköaloja.
Neljänneksi hyvinvointimallin murros näkyy aluepolitiikan ja ympäristönsuojelun voimavarojen vähäisyytenä samaan aikaan kun alueellinen eriarvoisuus lisääntyy ja ympäristönsuojelun tarpeet kasvavat.
Talouden keskittyminen ja yksityistäminen ovat vieneet työpaikkoja erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomesta, mutta myös muualta maaseudulta ja monilta perinteisiltä teollisuuspaikkakunnilta. Alueelliset erot kasvavat myös kuntien sisällä.
Valtiovalta on siirtänyt mahdollisimman suuren osan ympäristölainsäädännön toteuttamisesta kunnille, mutta ei ole osoittanut kunnille lisää resursseja näihin tehtäviin. Euroopan unionin kiihdyttämä talouden keskittyminen ja kunnallisten ympäristöpalvelujen laajeneva yksityistäminen kaventaa entisestään kuntien mahdollisuuksia toteuttaa ekologisesti kestävän kehityksen periaatteita.
SKP kuntalaisten kanssa hyvinvointikunnan puolesta
1. Kuntien talouden turvaaminen
Kuntien ja kuntayhtymien tuloista noin puolet on erilaisia verotuloja: kunnallisveroa, yhteisöveroa ja kiinteistöveroa. Valtionosuudet ovat enää vain kuudesosa kuntien tuloista, kun niiden osuus oli vielä pari vuosikymmentä sitten lähes puolet. Erilaiset toimintatulot, kuten maksut ja myyntitulot, tuovat nykyisin keskimäärin neljäsosan kuntien ja kuntayhtymien tuloista.
Tuloista on vain pieni osa sellaisia, joista kunnat voivat itse päättää. Kunta voi päättää kunnallisveroprosentista, mutta ei esimerkiksi kunnallisveron vähennyksistä tai muista veroperusteista. Kiinteistöverosta kunta voi päättää vain lain määräämän suppean vaihteluvälin rajoissa. Maksujen tulee vastata kohtuudella kustannuksia.
Valtio sääntelee tiukasti kuntien taloutta, vaikka valtionosuusuudistusta perusteltiin kuntien oman päätösvallan lisäämisellä. Sääntely tapahtuu ennen kaikkea leikkaamalla kuntien saamia valtionosuuksia ja kaventamalla kuntien verotuloja. Tätä linjaa on perusteltu erityisesti EU:n talous- ja rahaliiton Emun vaatimuksilla. Todellisuudessa kyseessä on tietoinen pyrkimys julkisten palvelujen osuuden supistamiseen yksityisen markkinoiden hyväksi. Rahapulasta ei ole kyse. Siitä kertoo julkisen talouden ylijäämäisyys, joka on Suomessa ollut ja tulee myös lähivuosina olemaan suurempi kuin useimmissa muissa EU-maissa. Samaan aikaan kun kuntien rahoitusta on leikattu, on rahaa riittänyt suuryhtiöiden ja hyvätuloisten verohelpotuksiin, Nokian kaltaisten suuryhtiöiden tukemiseen ja paisuneeseen asevarusteluun.
Kuntien verotulot ja valtionosuudet kääntyivät laskuun 1990-luvun alussa. Vaikka verotulot ovat sittemmin nousseet, ovat kuntien yhteenlasketut verotulot ja valtionosuudet edelleen reaalisesti samalla tasolla kuin vuonna 1990. Samaan aikaan kuntien tehtävät ja palvelujen tarpeet ovat lisääntyneet. Tästä on seurauksena se, että useimpien kuntien talous on alijäämäinen.
Hallitus ja eduskunta ovat leikanneet kuntien rahoitusta 1990-luvun alun jälkeen vuositasolla laskettuna noin 4,5 miljardia euroa. Eniten kuntien rahoitusta on supistettu leikkaamalla valtionosuuksia ja niiden indeksitarkistuksia. Toinen leikkaamisen tapa on ollut kunnallisverotuksen ansiotulovähennyksen korottaminen ilman, että siitä aiheutuvaa kuntien tulojen vähenemistä olisi kokonaisuudessaan korvattu. Kolmanneksi kuntien osuutta yhteisöveron tuotosta on alennettu. Kun se oli alun perin noin 45 prosenttia, on osuus nykyisin enää noin 20 prosenttia. Vain osa tästä alentamisesta on hyvitetty sillä, että kunnilta ei enää peritä takaisin arvonlisäveron palautuksia.
Tämä linja on johtanut siihen, että kuntien menojen osuus bruttokansantuotteesta on alkanut supistua. Tämä supistuminen on kohdistunut ensisijassa terveys-, sosiaali- ja koulutoimeen. Kuntien talouden kiristyminen on merkinnyt samalla kunnallisen itsehallinnon kaventumista. Taloudellisesti vahvoissakin kunnissa voi kunta itse päättää enää noin kymmenesosasta menojaan. Valtiovalta aikoo kaventaa kuntien itsehallintoa edelleen. Se painostaa kuntia taloudellisin keinoin kuntaliitoksiin. Harkinnanvaraiset valtionosuudet aiotaan suunnata niille kunnille, jotka toteuttavat uskollisimmin valtion ohjeita menojen leikkaamisesta.
Tätä me esitämme
SKP ehdottaa ensinnäkin kunnallisveron muuttamista valtion tuloveron tapaan progressiiviseksi eli tulojen mukaan asteittain kohoavaksi. Nykyinen hyvin vähäinen progressio perustuu ansiotulovähennykseen ja koskee vain ansiotuloja. Progressio voidaan toteuttaa esimerkiksi niin, että alle 10 000 euron vuositulot vapautetaan kokonaan kunnallisverosta ja sen yli menevistä tuloista peritään asteittain kohoava kunnallisvero. Tämä keventäisi kaikkien pienituloisten, myös työttömien ja eläkeläisten verotusta. Kunkin kunnan on voitava itse päättää progressiivisesta kunnallisveroasteikosta, mutta verotettavan tulon alin raja on säädettävä samaksi koko maassa.
Toiseksi ehdotamme, että pääomatuloja ryhdytään verottamaan samalla tavalla kuin muitakin tuloja. Tällöin niistä maksetaan myös kunnallisveroa. Nykyisin pääomatulot on kokonaan vapautettu kunnallisverotuksesta.
Kolmanneksi ehdotamme kuntien yhteisöverotulojen lisäämistä. Se voidaan tehdä joko lisäämällä kuntien osuutta yhteisöveron tuotosta tai säätämällä kunnille oikeus verottaa yhtiöiden voittoja. Jälkimmäisessä tapauksessa useassa kunnassa toimivan yhtiön voitto ja kunnallisvero jaettaisiin kuntien kesken samassa suhteessa kuin yhtiön työpaikat jakautuvat kuntien kesken. Vastustamme yhteisöveron alentamista.
Neljänneksi esitämme kuntien valtionosuuksien lisäämistä niin, että ne palautetaan pikaisesti 1990-luvun alun tasolle. Näin turvataan mahdollisuus järjestää yhtäläiset peruspalvelut niissäkin kunnissa, joiden veropohja on kapea.
Viidenneksi esitämme tavanomaisen asumisen vapauttamista kiinteistöverosta. Muiden kuin asuinrakennusten kiinteistöveroa on puolestaan nostettava. Tämän yleisen kiinteistöveron pääasiallisia maksajia ovat yritykset. Kiinteistöveroa on voitava porrastaa niin, että pienyritykset maksavat sitä vähemmät kuin isommat firmat.
Kuudenneksi, Suomeen tulee luoda ympäristörahasto, johon kerätään ympäristölakien mukaan lupavelvollisilta yrityksiltä niiden nettovarallisuuden perusteella ympäristömaksu. Näin kertyneitä varoja tulee ohjata nyt usein kuntien maksettavaksi tulevien ympäristöongelmien korjaamiseen.
Näiden kuntien taloutta ja itsehallintoa vahvistavien uudistusten ohella on tärkeä, että kunnissa laitetaan menot tärkeysjärjestykseen kuntalaisten enemmistön tarpeiden mukaan. Se merkitsee peruspalvelujen asettamista etusijalle. Esitämme, että kunnissa päätetään talousarvion yhteydessä vuosittain peruspalveluohjelma, jonka tavoitteena on turvata jokaiselle kuuluvien lakisääteisten peruspalvelujen toteutuminen.
Kunnissa ei pidä hyväksyä ratkaisuja, joilla yksityiset yhtiöt rahastavat kuntia kalliilla ostopalveluilla ja hankinnoilla, jopa kartellisopimuksin. Kuntien tulee ensisijassa tuottaa palvelut itse ja vain erityisistä syistä hankkia ne muualta. Lakisääteiset peruspalvelut on aina hoidettava kunnan tai kuntien yhteisin toimin. Silloin kun palveluja jostain erityisesti syystä hankitaan muualta, ne pitää kilpailuttaa.
Kunnat voivat vahvistaa talouttaan kehittämällä liiketoimintaa. Tällöin tulee ensisijassa tuottaa palveluja, joita kunnat itse tarvitsevat. Näitä palveluja voidaan tarjota myös muiden ostettavaksi. Kuntien liikelaitosten tuloja on käytettävä kuntalaisten hyväksi. Niillä voidaan tukea myös peruspalvelujen rahoitusta. SKP vastustaa kuntien toimintojen yhtiöittämistä ja yksityistämistä.
Edellä esitetyt kuntien rahoitusta vahvistavat keinot lisäävät samalla mahdollisuuksia laajentaa kunnallisten peruspalvelujen maksuttomuutta. Jotta palveluja voidaan kehittää kuntalaisten tarpeiden mukaisesti ja demokraattisesti tehdyillä päätöksillä, on tulot ja menot arvioitava kunnan talousarviossa realistisesti. SKP ei hyväksy alibudjetointia, jolla siirretään päätösvaltaa pois valtuustolta, painostetaan työntekijöitä ja syrjäytetään kuntalaisten tarpeet.
2. Kunnat työllistäjänä ja työnantajana
Suomalaisen hyvinvointimallin rakentaminen merkitsi työpaikkojen lisääntymistä julkisella sektorilla samaan aikaan kun työpaikat vähenivät maataloudessa ja teollisuudessa. Julkisen sektorin tehtävien laajeneminen nosti julkisten menojen osuuden bruttokansantuotteesta suurimmillaan lähes 60 prosenttiin. Kuntien palvelujen kehittäminen avasi lisää työpaikkoja etenkin naisille.
Kunnat työllistävät yli 400 000 työntekijää eli lähes yhtä paljon kuin teollisuus. Heistä suurin osa on naisia. Kuntien työntekijöiden ammattitaidon ja jaksamisen varassa on se hyvinvointimalli, jolla on ratkaiseva merkitys lasten kehitykselle, perheiden arjen sujumiselle, työntekijöiden osaamiselle ja hyvinvoinnille sekä huolenpidolle vanhuksista, sairaista ja vammaisista. Suurin osa kuntien työntekijöistä joutuu tekemään töitä liian pienellä palkalla ja jaksamisen äärirajoilla. Monissa kunnissa suorastaan rikotaan työehtoja ja keinotellaan pätkätöitä tekevien, työllistettävien ja työharjoittelijoiden kustannuksella.
Kuntien menojen ja työpaikkojen karsiminen aloitettiin vedoten 1990-luvun alun lamaan. Myöhemmin karsimista on perusteltu taloudellisen tehokkuuden lisäämisellä. Leikkaamisen jatkuminen kertoo kuitenkin siitä, että tärkeimmät syyt ovat muualla. Markkinoiden vapautta korostavalle uusliberalismille julkisen sektorin suuri osuus on vääristymä, josta pitää päästä eroon. Kuntien menojen leikkaamista on kiihdyttänyt Suomen hallitusten ja eduskunnan pyrkimys toteuttaa Euroopan unionin talous- ja rahaliiton, Emun tavoitteita.
Myös kuntien toimintojen yksityistämisessä on kyse yksityisen voitontavoittelun ja pääomapiirien vallan kasvattamisesta. Yksityistäminen etenee usein muuttamalla toiminta ensiksi liikelaitoksen muotoon, sitten yhtiöittämällä liikelaitos ja lopulta myymällä yhtiön osakkeet osaksi tai kokonaan yksityisille. Näin on tehty monissa kunnissa etenkin energia- ja jätehuollossa. Yksityistämistä ajetaan myös uudella vesihuoltolailla, joka antaa kunnalle mahdollisuuden siirtää vesihuolto yksityisen yhtiön hoidettavaksi.
Toinen kuntien toimintojen yksityistämisen yleinen muoto on kilpailuttaminen ja ostopalvelujen käyttö. Kunta säilyttää siinä kyllä vastuun palvelujen järjestämisestä, mutta palvelut toteuttaa yksityinen yhtiö tai yksityinen taho. Yksityisten palvelujen käyttö on jo monissa kunnissa laajaa muun muassa sosiaalitoimessa, terveydenhuollossa, jätehuollossa ja joukkoliikenteessä. Kilpailuttaminen ja ostopalvelujen käyttö on saanut lisää vauhtia Euroopan unionin säädöksistä ja palvelujen vapaakauppaa koskevista Maailmankauppajärjestö WTO:n GATS-neuvotteluista.
Käytännössä yksityistäminen tarkoittaa yleensä sitä, että yksityiset yhtiöt ”poimivat rusinat pullasta” eli kaupallisesti kannattavimmat palvelut. Samalla yksityistäminen on pirstonut kunnallisten palvelujen kokonaisuuden, vaikeuttanut sen suunnitelmallista kehittämistä ja kaventanut kunnallista demokratiaa. Palvelujen tarvitsijoiden kannalta yksityistäminen merkitsee sitä, että raha ratkaisee entistä enemmän sen, ketä palvellaan. Työntekijöille yksityistäminen merkitsee turvattomuuden lisääntymistä.
Väitteet, joiden mukaan yksityiset yhtiöt tuottavat palveluja edullisemmin kuin kunnat, ovat useimmissa tapauksissa harhaanjohtavia. Ostaessaan palveluja yksityiseltä kunta joutuu maksamaan myös yrittäjävoitot. Kilpailuttamisen alkuvaiheessa yksityiset voivat tarjota aluksi palveluja edullisesti saadakseen markkina-asemia, mutta nostavat jatkossa hintoja. Sitä paitsi kilpailu on tapahtunut lähinnä palvelujen laadun ja työntekijöiden kustannuksella.
Yksityiset yhtiöt eivät ota palveluista samanlaista kokonaisvastuuta kuin kunta. Lisäksi ne jättävät yleensä kunnan hoidettavaksi taloudellisesti rasittavimmat tehtävät. Yksityistäminen ei synnytä lisää työpaikkoja – pikemminkin päinvastoin, mikä rasittaa kunnan taloutta. Yksityinen elinkeinoelämä ei ole halukas eikä kykenevä turvaamaan työllisyyttä ja palvelujen yleistä saatavuutta.
Tätä me esitämme
SKP vastustaa kuntien toimintojen yksityistämistä. Haluamme lopettaa kunnallisten liikelaitosten yhtiöittämisen ja myymisen yksityisille. Meidän mielestämme kunnalliset palvelut tulee tuottaa pääsääntöisesti kuntien omana toimintana. Näin voidaan turvata kaikille kuuluvat tasavertaiset, laadukkaat palvelut ja kehittää niitä kokonaisuutena. Valtiovallan on turvattava kunnille riittävä rahoitus erityisesti lakisääteisten peruspalvelujen järjestämiseen kunnan omana toimintana.
Valtiovallan ohella kunnilla on tärkeä vastuu työllisyydestä. Työpaikkojen lisääminen kunnallisissa palveluissa on välttämätöntä, koska palvelujen tarve kasvaa muun muassa väestön ikääntymisen myötä. Henkilöstön lisääminen kunnallisissa palveluissa on tärkeää myös työssä jaksamisen, sukupuolten välisen tasa-arvon ja naisten työllisyyden kannalta.
Työn tuottavuuden kasvun ja uuden teknologian tuomia hyötyjä on ohjattava julkisten palvelujen ja ihmisten elämän laadun parantamiseen. Kuntien tulee toimia tien avaajana työajan lyhentämisessä ansiotasoa alentamatta ja uusien työpaikkojen luomisessa. Esimerkiksi 6+6 -tunnin työaikamallilla voidaan parantaa palvelujen saatavuutta ja vähentää työttömyyttä. Kunnissa tulee laatia vuosittain tarkistettava työllistämisohjelma, jolla järjestetään työtä ennen muuta nuorille ja pitkäaikaistyöttömille.
Kuntien tulee toimia esimerkillisinä työnantajina. Se edellyttää kunnan työntekijöiden palkkojen parantamista ja palkankorotusten suuntaamista painotetusti matalapalkkaisimmille. Pätkätöiden sijasta on lisättävä pysyviä työpaikkoja. Yhteistyössä ay-liikkeen kanssa on parannettava työntekijöiden työoloja ja vaikutusmahdollisuuksia. Kunnallinen työmarkkinalaitos on demokratisoitava ja irrotettava kapitalististen työnantajapiirien ja hallituksen ajamasta matalatasoisesta tupo-linjasta.
3. Kunnat, toimeentuloturva ja sosiaalityö
Toimeentuloturvaa ja kuntien sosiaalipalveluja kehitettiin etenkin 1970- ja 1980-luvuilla. Lähtökohdaksi asetettiin kansalaisten perusoikeudet ja ennaltaehkäisevä työ, joka nähtiin niin inhimillisesti kuin pidemmällä aikavälillä taloudellisestikin perustelluksi. Sosiaalityöntekijöiden tuli tiedottaa kuntalaisten oikeuksista ja madaltaa kynnystä tuen hakemiseen.
1990-luvun alun laman ja murroksen myötä ohjeet, asenteet ja käytäntö muuttuivat kovemmiksi ja nöyryyttävämmiksi. Sosiaalityöntekijöitä jopa kiellettiin kertomasta asiakkaille heidän oikeuksistaan. Sosiaalimenoja leikkaamalla ja lainsäädäntöä kiristämällä heikennettiin toimeentulotuen ja sosiaalipalvelujen tarpeessa olevien ihmisten tilannetta. Esimerkiksi toimeentulotukea saattaa joutua jonottamaan jopa toista kuukautta.
Kylmät uusliberalismin tuulet korostavat yhteisvastuun ja yhteiskunnallisten tekijöiden sijasta yksilön omaa vastuuta. ”Jokainen on oman onnensa seppä ja voi hankkia itse palvelunsa.” – Tällainen ajattelu merkitsee käytännössä sitä, että huono-osaisimmat saavat myös heikoimmat palvelut ja jäävät yhä enemmän hyväntekeväisyysjärjestöjen varaan. Kovien asenteiden vuoksi on myös päihdehuollon palveluihin hakeutumisen kynnys liian korkealla. Etenkin huumeongelmaisille on liian vähän hoitopaikkoja ja päihdeongelmaisten tarvitsemia tukipalveluja on kunnissa riittämättömästi. Samaan aikaan muun muassa EU-politiikka avaa tietä alkoholin ja huumeiden käytön lisääntymiselle.
1990-luvulla toimeentulotuen tarvitsijoiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Sosiaalityöntekijöiden työ rajoittui lähes pelkäksi toimeentulotukihakemusten käsittelyksi, kun siihen ei ollut tarpeeksi toimistohenkilökuntaa. Nyt kun suurin osa toimeentulotuen saajista tarvitsisi muun muassa pitkäaikaistyöttömyyden takia muutakin kuin taloudellista apua, muutetaan kunnissa sosiaalityöntekijöiden virkoja pelkiksi etuuskäsittelijöiden toimiksi. Kuitenkaan esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys ja siihen liittyvät muut ongelmat eivät helpotu vain toimeentulotukihakemuksen käsittelyllä.
Kunnallinen sosiaalityö on kriisiytynyt. Koulutetuista ja työhönsä sitoutuvista sosiaalityöntekijöistä on pulaa. Se ei johdu sosiaalityön koulutuksen vähyydestä vaan ennen muuta siitä, että sosiaalialan työntekijät joutuvat työskentelemään jatkuvan ylikuormituksen seurauksena jaksamisen äärirajoilla.
Tätä me esitämme
SKP:n mielestä jokaiselle on taattava ihmisarvoisen elämän edellyttämä perusturva. Universalistisen eli kaikille kuuluvan perusturvan parantaminen on mielestämme hyvinvointiyhteiskunnan peruslähtökohtia.
Esitämme, että jokaiselle täysi-ikäiselle, joka ei voi muuten saada toimeentuloaan, taataan vähintään 750 euron veroton perusturva kuukaudessa. Tämä merkitsee työttömien peruspäivärahan, työmarkkinatuen, opintorahan, toimeentulotuen perusosan, alimpien kansaneläkkeiden ja sairauspäivärahojen korottamista ja niiden jakamista ”yhdeltä luukulta”. Perusturvaa on tarkistettava vuosittain elinkustannusten nousua vastaavasti. Toimeentulotuen perusosaa vähentävä asumisen omavastuu tulee poistaa.
Sosiaalitoimen asiakastyön voimavarat on mitoitettava niin, että palvelutarpeen selvittämiseen ja toimeentulotuen myöntämiseen sitä tarvitseville on päästävä viimeistään viikon kuluessa. Ennaltaehkäisevään ja kuntouttavaan sosiaalityöhön tulee olla riittävästi koulutettua työvoimaa, aikaa ja resursseja. On tiukennettava lainsäädäntöä ja määrättävä sanktiot, joilla estetään kuntien omavaltaiset pyrkimykset rajoittaa lakisääteisiä sosiaalietuuksia.
Alkoholi-, huume- ja muiden päihdeongelmien hoitamiseen tarvittavia määrärahoja, hoitopaikkoja ja tukipalveluja on lisättävä. Etenkin nuorten ja pienten lasten vanhempien huume- ja alkoholiongelmien auttamisessa tarvitaan ammattitaitoisia työntekijöitä, eri alojen palvelujen yhteistyötä ja riittävästi resursseja toiminnan kehittämiseen. Päihdeongelmaisten tarvitsemia asumis- ja tukipalveluja ei saa jättää kolmannen sektorin järjestöjen ja niiden usein uskonnollisen toiminnan varaan.
4. Kunnat, lasten päivähoito ja muut lapsiperheiden palvelut
Kunnallisella lasten päivähoidolla on tärkeä merkitys lasten ja heidän vanhempiensa arjen sujumiselle ja valinnanmahdollisuuksille. Naisten työssäkäynti on Suomessa useimpia muita maita yleisempää ja se edellyttää hyvin toimivaa lasten päivähoitoa. Perheiden ja kuntien erilaiset tilanteet on voitu ottaa huomioon kehittämällä niin päiväkotitoimintaa, perhepäivähoitoa, pienten koululaisten aamu- ja iltapäivähoitoa kuin kotihoidon tukea.
Lakiin kirjattu subjektiivinen oikeus päivähoitoon on tärkeä saavutus. Käytännössä tätä oikeutta kuitenkin rikotaan monissa kunnissa erilaisilla tulkintaohjeilla. Päivähoidon määrärahojen karsiminen on johtanut monesti siihen, että lasten päivähoidon työntekijöiden määrä ja koulutus eivät vastaa päivähoitolain velvoitteita. Lapsiryhmät ovat liian suuria, tilat ahtaita ja välineitä puuttuu. Kun henkilöstöä on liian vähän, on lasten arjessa liian vähän aikuisia ja hekin usein jaksamisen äärirajoilla. Samaan aikaan työelämän vaatimukset kasvavat myös lasten vanhempia kohtaan, mikä heijastuu sekin lasten arkeen.
1990-luvulla purettiin useissa kunnissa päivähoidon yhteydessä toiminut koululaisten iltapäivähoito. Tuhansista pienistä koululaisista tuli ”avainlapsia”. Myös monet muut ei-lakisääteiset palvelut, kuten leikkipuistot ohjattuine toimintoineen ja lämpimine aterioineen, joutuivat menoleikkausten kohteeksi. Myös kotihoidon tukea on heikennetty.
Myös muita lapsiperheiden tukemiseen tarkoitettuja kunnallisia palveluja on leikattu. Lapsen tai vanhempien sairastuessa on useimmissa kunnissa mahdotonta saada kunnallisen kodinhoitajan apua. Ongelmiin ajautuneiden perheiden vaikeudet voivat kasautua ja johtaa vakavaan kriisiin ennen kuin kunnan sosiaalityö tulee apuun. Tällöin joudutaan usein inhimillisesti ja myös taloudellisesti paljon raskaampiin toimiin, kuten lasten huostaanottoihin.
Tätä me esitämme
Lasten päivähoidon henkilöstöä ja muita resursseja tulee lisätä. Vaikka lasten määrä on monissa kunnissa alentuneen syntyvyyden ja muuttoliikkeen takia vähenemässä, ei näissäkään kunnissa pidä leikata samaa tahtia määrärahoja. Lasten kasvun ja hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että leikkiin ja huolenpitoon on riittävän monta aikuista silmäparia, kättä ja syliä. Päivähoito tulee jatkossakin olla jokaisen lapsen subjektiivinen oikeus vanhempien elämäntilanteesta riippumatta.
SKP vastustaa kunnallisen päivähoidon yksityistämistä. Kunnan varoin ei pidä tukea esimerkiksi palveluseteleillä yksityiseen bisnekseen perustuvaa päivähoitoa. Valtiovallan tulee huolehtia siitä, että kunnilla on riittävät taloudelliset resurssit kehittää lasten ja perheiden etujen mukaista laadukasta päivähoitoa. Pienten koululaisten oikeutta aamu- ja iltapäivähoitoon ei saa rajoittaa korkeilla maksuilla.
Päivähoitoa on kehitettävä niin, että se kykenee paremmin vastaamaan nykyisen työelämän nostamiin tarpeisiin. Pätkätöissä olevat vanhemmat tarvitsevat lapsilleen joustavia päivähoitopalveluja. Ilta- ja yötyössä käyvien yksinhuoltajien ja opiskelijoiden lapsille on järjestettävä hoito. Samalla on muutettava työelämää inhimillisemmäksi lyhentämällä yleistä työaikaa ja lisäämällä pienten lasten vanhempien mahdollisuuksia järjestää joustavasti työaikoja.
