Vappuna pitää puhua työstä, toimeentulosta ja taistelusta

Mistä vappuna pitää puhua?

Työstä, toimeentulosta ja taistelusta.

Solidaarisuudesta, rauhasta ja tulevaisuudesta.

Puolueettomista humanisteista, hulmahtavista lipuista ja barrikadeista.

Tänä vappuna näistä pitää puhua erityisesti eurooppalaisesta näkökulmasta, sillä vajaan kuukauden päästä valitaan Euroopan unionin parlamentin uudet jäsenet. Eurovaaleista on tulossa tärkeät koko Euroopan tulevaisuuden kannalta ja valitettavasti näyttää siltä, ettei tulos ehkä ole eurooppalaiselle vasemmistolle paras mahdollinen. Äärioikeiston nousua pelätään samalla kun toivotaan, ettei vasemmisto ottaisi aivan sietämätöntä iskua.

Miten Euroopasta on tullut, latinalaisen Amerikan tovereita lainatakseni, vanha ja väsynyt?

Minusta muutoksen suurin syy on ollut vasemmiston kyvyttömyys esittää ihmisille innostavaa tulevaisuutta, vaihtoehtoa joka veisi eteenpäin ja ulos monista kriiseistä. Näköalaa siitä, että huomenna on paremmin. Että me voimme yhdessä rakentaa paremman maailman.

Siinä maailmassa työstä saa kunnon palkaa, jolla tulee toimeen.

EU:n alueella on kaikkialla hyökätty työntekijöiden oikeuksia vastaan. Kilpailukyvyn nimissä on leikattu palkkoja, heikennetty työehtoja ja pidennetty työaikaa. Näin on tehty, koska pääoma tarvitsee kasvavat voittonsa, joita on vaikea saada enää kasvattamalla yrityksiä tai markkinoita. Kilpailu yritysten ja pääomien kesken alkaa olla niin kovaa, ettei siltä suunnalta irtoa lisää osinkorahoja jaettavaksi.

Euroeliitin katseet kääntyvät palkkoihin ja sosiaalietuuksiin. Niistä leikkaamalla saadaan kuluja laskemaan ja se on toiseksi paras suunta mihin edetä. Koko Eurooppalainen kulukuripolitiikka, jota on noudatettu Margaret Thatcherin ajoista alkaen, on tähdännyt johdonmukaisesti tähän. Sen suurin motiivi ei ole ollut talouden tasapainottaminen vaan liikkumavaran luominen pääomille, niiden kasvun takaaminen.

Tämä kasvu on maksettu Euroopan työväen hyvinvoinnilla. Yhteisiä rahoja on tehokkaasti siirretty yksityisiin taskuihin kaikkialla. Palkkojen huonontuessa moni on joutunut turvautumaan sosiaaliturvaan, mutta sitäkin on jatkuvasti leikattu, jotta niin sanottu kannustin työllistymiseen säilyisi.

Hallitukset ovat ottaneet kaikkialla yhä enemmän töihinpakottajien roolin. Suomessa tämä tiivistyi aktiivimallissa, jonka tarkoituksena oli paitsi leikata työttömyyskorvauskuluja, ennen kaikkea tehdä työttömyydestä entistä sietämättömämpää. Sen sijaan, että yritykset olisivat todella alkaneet taistella kasvavaa työvoimapulaa vastaan parantamalla palkkoja, ne ovat luottaneet tähän hallituksen apuun.

Ranskassa tilanne on mennyt niin pitkälle, että on syntynyt uusi Keltaliiveiksi itsensä nimennyt liike. Se sai alkunsa siitä, että hallituksen kaavailema bensan hinnan nosto katkaisi työläisten selän. Siihen selkään oli ensin lastattu kiskurihintaiset vuokrat, jotka pakottivat siirtymään yhä kauemmas keskuksista, joissa yhä huonommin palkatut työpaikat sijaitsevat.

Ranskan hallitus oli kutsunut Juha Sipilän kylään keskustelemaan mukavia kikytyksestä ja työelämän uudistamisesta, eläkeuudistuksista ja muista oikeiston ideoista . Emmanuel Macronin kanssa sujui keskustelu varmasti hyvässä hengessä. Molempien mielestä yhteiset talkoot kuuluvat tietenkin ensisijaisesti köyhempien hoidettaviksi.

Macron suututti työläiset eläkereformilla jo ennen kuin lähti kiristämään kulutusveroja. Kansa kävi kuumana, eikä suurta kipinää tarvittu. Nyt Ranskassa on oltu kaduilla aina lauantaisin viime marraskuusta lähtien. Aiemmin hajanainen liike on saanut mukaan myös ay-liikkeen ja sen vaatimukset ovat täsmentyneet yhä enemmän vastustamaan sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja pääoman valtaa. Macron on joutunut tekemään myönnytyksiä ja on nyt EU-vaalien alla tilanteessa, jossa hän tullee tässäkin seuraamaan Sipilää ja ottamaan raskaan poliittisen tappion. Keltaliivit ovat iskeneet Macronia sinne missä tuntuu. Poliittinen vastuu näyttäisi kerrankin realisoituvan. Aivan kuten se realisoitui Sipilällekin.

Jos Suomessa ja Ranskassa ollaankin onnistuttu potkaisemaan takaisin leikkauspolitiikan mannekiineja vastaan, ollaan samalla tultu antaneeksi tilaa äärioikeistolle. Suomessa perussuomalaiset nousivat kamppailemaan päämisterin paikasta ja Ranskassa Marine Le Pen hengittää Macronin niskaan.

Äärioikeistosta on tullut niiden ääni, jotka eivät löydä itselleen edustajaa. Erityisesti tämä saattoi Suomen eduskuntavaaleissa heijastua siihen, että perinteisiä keskustan kannattajia siirtyi perussuomalaisten riveihin. Heille kyse on siitä, että he asuvat alueilla, jotka taantuvat ja jäävät syrjään. Nämä Euroopan syrjäkylät sijaitsevat sekä Kainuussa että Aveyronissa ja toki niitä löytyy kaikkialta.

Niissä asuvat ihmiset tuntevat etteivät heidän ongelmansa kuulu kenellekään, eikä ketään kiinnosta muuttaa tilannetta. He laittavat Suomessa toivonsa perussuomalaisiin, vaikka me toki tiedämme, ettei sieltä löydy näiden alueiden ongelmiin ratkaisuja. Osittain kyse lienee ainakin Suomessa siitä, että perussuomalaiset nähdään SMP:n perinteen jatkajina.

SMP:llä oli aikoinaan selkeät linjat siitä, miten aluepolitiikka tulisi korjata ja se perustui pitkälsti aivan oikeaan analyysiin siitä, mistä ongelmat syrjäseuduilla johtuvat, eli pääomien karkaamisesta syrjemmältä kohti keskuksia. Heillä oli myös yksityiskohtaiset ratkaisuehdotukset ja sillä he erottuivat edukseen. Tämä perintö kantaa edelleen.

Olen itse kotoisin alueelta, jossa perussuomalaisten kannatus on nykyään hyvin vahvaa ja sen tukijalkana ovat jo SMP:ssä toimineita henkilöitä, jotka ovat hyväksyneet rasismin lisääntymisen puolueessaan aina Sulo Aittoniemen ajoista alkaen. On helppo kuvitella se kaikupohja, joka vahvisti perussuomalaisia eduskuntavaaleissa.

Tähän vaihtoehtoon tartutaan nyt korpimailla ja niellään samalla rasismi karvoineen päivineen. Näiltä äänestäjiltä jää täysin huomaamatta, että SMP:n hyvät ideat ovat karisseet ohjelmista ja niiden tilalle on nostettu myös talouspolitiikassa oikeistolainen ohjelma. Eikä siinä ole enää ajatusta toimeentulon varmistamisesta ja tukemisesta.

Sosialidemokraatit taantuvat Euroopassa, eikä heitä radikaalimman vasemmiston voima riitä yksin vastaamaan nousevan äärioikeiston haasteeseen. Ei, vaikka vasemmisto ottaisi vastaan taantuvien alueiden haasteet.

Tarvitaan reilusti vasemmistolaisia vaihtoehtoja, jotka tuntuvat ihmisistä uskottavilta ja läheisiltä. Ennen kaikkea tarvitaan uusia yhteistyön avauksia, joilla koota voimia ja luottamusta uudelta pohjalta.

Vaatimukset toimeentulosta, turvasta ja rauhasta pitää konkretisoida ihmisten arkeen. Se on sellaista vasemmistolaista populismia, jolle olisi tarvetta.

En toki ole ainoa, joka pohtii tälläkin hetkellä yhteistyön mahdollisuuksia. Itse asiassa ideoitakin on useita. Yksi näistä avauksista on Eurooppalainen foorumi, joka kerää eurooppalaisen vasemmiston ja vihreiden poliittisia voimia, sekä erilaisia kansalaisliikkeitä ja ruohonjuuritason toimijoita keskustelemaan yhteistyön ideoista ja etsimään yhteisiä nimittäjiä. Tässä prosessissa erilaisilla eurooppalaisilla kommunistisilla puolueilla on ollut tärkeä rooli.

Me ymmärrämme, että yhteiskunnassa valta jakaantuu moneksi. Pelkkä parlamentaarinen valta on yksin riittämätön ja helposti vahvempien vietävissä. Sen takia sen rinnalle tarvitaan vahvat kansanliikkeet kaduilta. Ne eivät sopeudu parlamentarismin rajoituksiin.  Eivätkä ne koskaan ole olemassa parlamentaarista valtaa varten vaan itseään. Niillä on terää, joka ei tylsty hallitusneuvotteluihin, sillä ne taistelevat itselleen elintärkeistä tavoitteista: elinkelpoisesta planeetasta, toimeentulosta, oikeudesta terveydenhoitoon ja koulutukseen, eikä niille riitä puolikas.

Eurooppalaisen vasemmiston haaste on vahvistaa näitä liikkeitä niin, että ne nousevat äärioikeiston houkutteleman liikkeen rinnalle ja sen ohi. Mikään ei estä Euroopan vasemmistoa nousemasta haastamaan jälleen kerran rasismin ja epäoikeudenmukaisuuden politiikan, jolla oikeistopopulistit nyt ratsastavat. Helppoa se ei taatusti ole, mutta koska se olisikaan sitä ollut?

Kun pääoma ja nationalismi lyövät kättä, ei siitä koskaan seuraa mitään hyvää työväelle. Siitä seuraa sotaa, kurjuutta ja huonompia aikoja kaikille. Sen takia myös rauhasta pitää puhua vappuna. Siitä, että siltojen rakentaminen on parempi vaihtoehto kuin niiden polttaminen, että kynä on miekkaa mahtavampi ja että 64 NATO-hävittäjää on erehdys johon meillä ei ole varaa. Sotilasliittoihin sitomisen sijaan Suomen tulisi olla rakentamassa yhteistyötä ja palauttamassa välejä Venäjään normaaleiksi näyttäen kaikille tietä kohti rauhaa, ei sellaiseen kylmän sodan uusintaan kuin nyt olemme matkalla.

Ja tietenkin suomalaista köyhää lämmittävät ne kymmenet miljardit hävittäjiin tuhlattavat eurot paljon enemmän sosiaaliturvaksi muutettuina kuin ilmassa lentelemässä. Sillä rahalla saamme toimeentuloa tai tuhovoimaa, eikä niiden välillä pitäisi edes olla valintaa. Ei työväki tulivoimalla mitään tee.

Näin vappuna me voimme puhua monenlaista.

Voimme hahmotella sanoillamme tulevaisuutta ja vain meistä itsestämme riippuu, tuleeko hahmotelmasta myös todellisuutta.

Tartutaan siis toimeen, vaikka raskaaltakin välillä tuntuisi. Uskotaan siihen, että sillä mitä teemme on merkitystä, koska sillä on aina ollut ja sillä myös tulee olemaan. Yksin me emme riitä, mutta yhdessä meissä on voimaa.

Se on vapun ydinsanoma.