Keywords:
Sillä taistella meidän täytyy
Kapitalismissa edistys tarvitsee taakseen yhteiskunnallisen muutosvoiman. Tuo muutosvoima on aina ollut ja tulee olemaan työväenluokka, joka kokee nykyisen tilanteen sietämättömäksi. Pääoma ja sen etuja varmistelevat kapitalistit eivät pyri muutokseen, vaan vahvistamaan olemassa olevaa järjestelmää.
1918 Suomessa työväenluokka taisteli oikeuksistaan, leivästä, työajasta ja vallasta valtiossa. Punaisten tavoitteena oli suomi, jossa myös työläisillä olisi samat oikeudet kuin muillakin. He halusivat eroon säätyjen muistosta ja kohti enemmistön etuja palvelevaa yhteiskuntaa. Ihmeellistä ja huomion arvoista on, että vaikka he tuolloin hävisivät, heidän tavoitteensa saavutettiin. Se vaati toisen - ei niin verisen, mutta paljon pidemmän - kamppailun hyvinvointivaltion rakentamiseksi.
Valitettavasti tuon kamppailun aikana uudet varttuneet sukupolvet unohtivat sen, mistä 1918 lähdettiin liikkeelle. Ne unohtivat, ettei viikonloppu tai kesäloma ole työnantajien antama tai porvarien hyvästä tahdosta syntynyt. Tämän takia näitä tai muita yhdessä rakennettuja palveluita ei nähdä hauraina ja helposti tuhottavina, vaan itsestään pystyssä pysyvinä rakenteina. Jopa niin vahvoina, että ne kestäisivät hitaan nävertämisen, jota uusliberaalin leikkauspolitiikan varjolla on harjoitettu vuosikymmeniä.
Nämä palvelut seisovat toki edelleen, yhä teho-osastoillakin taistellaan, mutta vain koska työntekijät ovat antaneet kaikkensa. Vain heidän voimillaan järjestelmä on kestänyt tänne asti, mutta yksin he eivät voi sitä enää saada toimimaan. He tarvitsevat kipeästi kaikkien tuen. Etenkin he tarvitsevat niitä, jotka itsekin ovat tuosta järjestelmästä riippuvaisia, joko sen työntekijöinä tai asiakkaina. He tarvitsevat tuekseen työväenluokan, joka palkkansa suuruudesta riippumatta jakaisi ymmärryksen siitä, että hyvä tahto ei riitä, eikä porvarihallituksen puheisiin voi luottaa.
Jos jotain hyvää voi eduskuntavaalien tuloksesta syntyä, niin laaja yhteinen rintama. Sellainen, joka toivottavasti tällä kertaa ymmärtää, miten heikkoa on parlamentaarinen voima, ellei se rakennu yhdessä paljon laajemman liikkeen kanssa. Politiikka on liian arvokasta jätettäväksi kansanedustajien ja ministerien käsiin. Niistä se lipsuu vääjäämättä pääomalle, ellei yhteiskunnasta löydy tarpeeksi suurta massaa sitä pidättelemään. Tuo massa on rakennettava yhteistyöllä työtätekevien, työttömien, opiskelijoiden, eläkeläisten, maahanmuuttajien ja muiden työväenluokkaan kuuluvien yhteistyöllä. Se ei tänä oikeistolaisena aikana ole helppoa, mutta tehtävissä se kuitenkin on. Ei anneta periksi!
Valitettavasti tämä taistelu hyvinvointivaltiosta ei ole ainoa, jota näinä päivinä joudutaan käymään. Samaan aikaan on torjuttava myös Nato-jäsenyyden aiheuttamaa uhkaa Suomen turvallisuudelle ja vahvistettava rauhanliikettä. Aseiden ja militarismin tie vie aina kohti tuhoa ja meillä alkaa olla kiire löytää toinen tie, jotta emme tuhoaisi itseämme suurvaltojen eturistiriitojen kärjistyessä.
Meidän kommunistien tehtävänä on muistuttaa näinä vaikeinakin aikoina siitä, ettei ristiriita ja siten sotien syy löydy eri kansoihin kuuluvien ihmisten erilaisuudesta tai pyrkimyksistä, vaan pääomien taistelusta vallasta. Sodista päättävät ne, joilla on varaa lähettää muut kuolemaan puolestaan ja heidän valtansa lepää siinä, että nuo muut yhä suostuvat tuon uhrin antamaan. Tähän valmiuteen ja sen merkitykseen tarttui aikoinaan jo Immanuel Kant määritellessään ikuisen rauhan luomisen edellytykseksi kansakuntien keskinäisen kunnioituksen ja maailmankansalaisuuden. Meidän tulisi edelleen tavoitella tätä tilaa, vaikka se jälleen kerran tuntuu lipuvan kauemmas ulottuviltamme
Meidän pitää myös taistella toimeentulosta. Ei pelkästään sosiaaliturvan parantamiseksi niin, että sillä voisi oikeasti tulla toimeen, vaan myös palkkojen ja pääoman kahmimien voittojen välisen suhteen korjaamiseksi.
Kun helppoja voittoja ei ole pääomien näköpiirissä, kasvaa paine karsia kuluja, jotta voitoista ei jouduttaisi tinkimään. Tämä tarkoittaa huonoja palkkaratkaisuja, vähemmän työtunteja, työtahdin kiristyksiä ja kaikkia muita heikennyksiä, joita olemme nähneet.
Ennen kuin tämä suunta muuttuu, tarvitaan siinäkin paljon nykyistä vahvempaa rintamaa. Toivottavasti ay-liike kykenee tarttumaan tähän haasteeseen, sillä heikkouksistaan huolimatta se on edelleen vahvin aseemme pääomia vastaan. Paikallisesti sopimalla ja yksityisinä työntekijöinä neuvottelemalla ei saavuteta sellaista voimaa, jolla olisi yhteiskunnallista merkitystä. Siksi kokoomus puhuu niistä niin lämpimästi. Erilleen houkutellut ihmiset eivät muuta asioita. Yhteen liittyneet ihmiset taas ovat sitkeä ja lopulta pysäyttämätön voima.
Kaikkein suurin taistelumme on se, jossa pysäytämme kapitalismin ennen kuin se tuhoaa elämän maapallolta, koska niin se vääjäämättä tulee tekemään. Se on järjestelmä, joka on valmis tekemään mitä tahansa saavuttaakseen suurempia voittoja, eikä siihen ole rakennettu mitään jarruja työvoiman tai luonnon riistolle. Kun sellaisia yritetään asettaa, etsii se aina aukon lainsäädännöstä tai kiertotien rajoitteiden ohi ja lopulta heikentää ne merkityksettömäksi kuin vesi, joka löytää padosta pienen aukon.
Me tiedämme, että kapitalismi toimii näin. Me tiedämme, että välillä on mahdollista solmia lyhyt aikainen sopimus sen kanssa niin, että tuhoava toiminta tuntuu hidastuvan ja olot käyvän siedettävämmiksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tuho edelleen vääjäämättä lähestyisi. Se vain valitsee hetkeksi kiertotien ja ottaa uhrikseen jonkun heikomman kuten kehittyvien maiden työntekijät ja niiden ympäristön meidän sijaamme. Näiden ostama aika koituu heidän kärsimyksekseen ja luo meille valheellisen tunteen siitä, että asiat olisivat paremmalla tolalla, koska emme enää itse näe tuhoa päivittäisessä elämässämme. Meidän on avattava silmämme ja nähtävä mitä kaikkialla maailmassa tapahtuu ja miten se johtaa meitä kaikkia hengissä pitävien järjestelmien romahtamiseen.
Ei kuitenkaan riitä, että itse näemme tämän vaaran. Meidän on autettava muitakin näkemään, miten vääjäämättömästi kuljemme kohti tuhoa, koska myös tämä taistelu voidaan voittaa vain yhdessä. Meidän ei tarvitse aloittaa vallankumouksen tavoittelusta kuten 1918. Kiitos sata vuotta sitten annetun uhrin, meillä on nyt paljon enemmän voimaa ja mahdollisuuksia muuttaa asioita. Tulevien neljän vuoden aikana ihmisten on valittava myös se, haluavatko he uhrata kaiken kapitalismin alttarille vai valitsevatko he elämän.
Mikäli onnistumme esittämään tuon kysymyksen, ei useimmille tuota vaikeuksia valita oikeaa vastausta. Ja kun he niin tekevät, olemme uuden ajan kynnyksellä. Sellaisen, jossa ihmiskunta voi todella saavuttaa täyden potentiaalinsa ja tavoitella saavutuksia, joita emme ole vielä osanneet edes kuvitella. Tiedän, että joillekin tämä, mitä meillä jo on, edustaa historian loppua, mutta kommunisteina tiedämme, että ihmiskunta ei pysähdy paikoilleen vaan kulkee eteenpäin. Yhdessä toimien me pystymme ihmeisiin.
Hyvää vappua!
Tiina Sandbergin, SKP:n pääsihteerin vappupuhe Punakaartilaisten valtakunnallisella muistomerkillä