Tiina Sandbergin vappupuhe Malmin hautausmaalta

Ideologiat ovat voimissaan. Suomen hallitus koitettiin kaataa, kun se yritti muuttaa vallitsevaa uusliberaalia maailmanjärjestystä edes piirun, tai tarkemmin muutamien satojen miljoonien verran, vasemmalle. Käytännössä muutamilla sadoilla miljoonilla ei ollut merkitystä. Niiden kautta saatiin aikaan poliittinen kiista linjoista ja niiden eroista.  

Tällä en toki tarkoita sitä, etteikö sadoilla miljoonilla olisi väliä. Toki on selvää sekin, ettei köyhimmiltä voi enää leikata senttiäkään. Nykyinen tilanne on jo täysin sietämätön. Heihin kohdistuessaan tämä olisi ollut merkittävä heikennys. 

Periaate on kuitenkin paljon euromääräänsä isompi. Tästä kertoo esimerkiksi se, miten suurena asiana pientä raamien ylitystä pidettiin oikeistossa. Juhana Vartiainen, joka kovasti mielii asettelemaan myös helsinkiläisille yhä kiristyviä raameja kaulaan, kiirehti toteamaan, että nyt oli käsillä erittäin merkittävä hetki. Mikäli raamit voitaisiin rikkoa kerran, niin ne voitaisiin rikkoa useamminkin ja sellainen vallattomuus voisi johtaa poliittisen kentän siirtymään laajemminkin. 

Ehkä huolestuminen liittyi siihen, että hallituksen riiheen eväitä tuonut Aalto yliopiston Minna Halme arvioi Yhdysvaltain olevan jo siirtymän partaalla. Uusliberalismin haittavaikutukset ovat siellä jo niin näkyvät, että niistä on huolestuttu jo Bidenin hallinnossakin. Jos sieltä alkaa siirtymä, on varmaa, että se saavuttaa Suomenkin. Ehkä viiveellä, mutta saavuttaa kuitenkin. 

Toistaiseksi konkreettiset parannukset kaikkein köyhimmille jäivät riihessä vielä kovin vaisuiksi. Leikkauksia ei päästetty läpi esimerkiksi sosiaaliturvaan, mutta eipä toisaalta herunut parannuksiakaan. Käänne on merkittävä, vaikka jäisi pienemmäksikin, mutta ei siitä vielä voi toimeentulotuen varassa elävä riemuita. Tästä kannattaisi koko vasemmiston yhdessä kantaa hiukan nykyistä isompaa huolta. Köyhien puolesta kun ei ole nytkään liikaa puhujia. 

Mutta takaisin siihen isoon muutokseen, joka ehkä pilkistelee nurkan takana. Minun on pakko myöntää, että kommunisteilla on taipumus ennustaa kriisejä kapitalismille vähän turhan innokkaasti. Kapitalismi ei ollut vielä 1800-luvun lopulla lähelläkään lopullista kriisiä vaikka Marx niin jo toiveikkaasti laskeskeli. Se porskutti menemään koko 1900-luvunkin ja kompasteli lähinnä omiin saappaisiinsa samalla kun torjui kommunismin uhkaa. 2000-luvulle se saapui voittajan elkein, mutta tämä vuosisata osoittautui tuuliseksi.  

2008 pankkikriisi ja 2020 koronakriisi ovat iskeneet kovaa. Jos korona ei olisi ilmaantunut paikalle ottamaan syntipukkina syytä harteilleen, olisi oltu taas talouden laskun edessä ja syyllisiä olisi ollut pakko hakea tälläkin kertaa talouden pelureiden parista. Moni voikin nyt kiitellä koronaa ainakin siitä, että kasvot sentään pelastuivat, vaikka silinterihattu menikin kallelleen. 

Kapitalismin edesottamuksille olisi hauska naureskella ja sen kriisiä vauhdittaa, ellei ihmisten kehittämän järjestelmän lisäksi olisi pelissä äärimmäisen isoja asioita.  

Ihmiskunnan tulevaisuus ei näytä valoisalta mikäli jatkamme luonnonvarojen tuhlaamista ja eliöiden ympäristöjen tuhoamista voittojen maksimoimiseksi. Ihmisten kurjuuden lisääntyminen näkyy Suomessakin, mutta paljon rajumpaa se on siellä, missä lähtötaso on ollut matala. Elinolojen huonontuminen, valtaisa työttömyys ja kaikkinainen tulevaisuuden näköalojen puute ajaa ihmisiä vaeltamaan ja sen vaelluksen päätepisteessä sijaitsee harvoin unelmien onnela. Monelle se merkitsee tuskallista kuolemaa, hyväksikäyttöä ja juuttumista toivottamaan tilanteeseen.  

Täältä Suomesta käsin voi ajatella, että ei koske meitä, meillä on rikkautta puskurina. Mutta rikkauksilla ei voi ostaa kaikkea. Luonto ei välitä siitä onko ihmisellä tai valtiolla paljon rahaa. Rahalla voi ostaa asioita vain ihmisten luomassa mallissa, sillä ei voi ostaa tuhottua luontoa takaisin, eikä elinympäristön romahdus katso sitä tapahtuuko se rikkaassa vai köyhässä maassa. Ympäristö tulee siis asettamaan absoluuttiset rajat kapitalismille. Me ihmiset voimme kuitenkin vielä päättää tuhoudummeko mieluummin kapitalismin mukana, vai valitsemmeko toisen tien. 

Täällä Malmilla, tämän muistomerkin juurella, makaa tovereita, jotka eivät pelänneet valita toisin. Heillä ei ollut varmaa tietoa siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Paljon haaveita ja vähän menetettävää kylläkin useimmilla. Siltä pohjalta he uskalsivat tarttua valtavan tärkeään tehtävään. Tuohon valintaan nähden ne, joita meiltä nyt vaaditaan, ovat pienempiä, mutta ihmiskunnan selviytymiselle ne ovat ensiarvoisen tärkeitä. 

Jos koronaepidemia on nyt asettanut politiikan reunaehdot uudelleen niin, että uusliberalismia voidaan politiikassa alkaa hiljalleen haastaa, niin tartutaan tuohon tilaisuuteen. Vaihtoehdottomuuden politiikan murtaminen on ensimmäinen ja todennäköisesti merkittävin askel muidenkin muutosten polulla. Jos se kyetään haastamaan, tulee moni muukin asia mahdolliseksi ja suunta kääntyy.  

Vaikka muutos, joka ajoi hallituksemme kriisin partaalle, oli pieni ja hentoinen, ei se ollut merkityksetön. Ensimmäisen murtuman jälkeen railoa voidaan avartaa ja mitä useammat kansalaisjärjestöt, eturyhmät, vuokralaisyhdistykset, ay-osastot ja -liitot, potilasjärjestöt, vanhempien yhdistykset ja puolueetkin lähtevät liikkeelle tavoitteenaan muuttaa suuntaa, sitä todennäköisemmin saamme sen toteutettua. 

Vappuna pitää puhua liikkeistä, toiminnasta ja suunnasta. Ihmisten yhteisistä kamppailuista ja voitoista. Vaikka tämä paikka on täynnä menetyksiä ja uhrauksia, kasvaa täälläkin toivo. Toivo paremmasta ja toivo siitä, että yhdessä toimivat ihmiset voivat muuttaa maailmaa. 

Viedään tämä toivo täältä mukanamme ja vaalitaan sitä. Eletään sen rinnalla sitä vahvistaen ja otetaan sen hehkusta voimaa muutokseen.  

Hyvää vappua ystävät ja toverit!