Fasismi tulee tappaa jo kehdossa

Aloitan puheenvuoroni yksinkertaisella idealla: fasismi ja äärioikeistolaisuus eivät synny tyhjästä. Usein viimeaikainen äärioikeiston nousu nähdään jonkinlaisena moraalisena tai eettisenä ongelmana, joka syntyy joidenkin ihmisten synnynnäisestä ”pahuudesta”. Mutta fasismi, rasismi ja muukalaisviha ovat poliittisia ilmiöitä, joiden juuria tulee etsiä yhteiskunnan sosioekonomiselta pohjalta. Täytyy pitää mielessä, että kun käytetään kategoriaa ”fasismi”, ei tarkoiteta pelkästään perinteisiä fasismin muotoja, suoraan Hitlerin tai Mussolinin inspiroimia, vaan myös äärioikeistolaisuuden uusia muotoja. Niinpä, fasismin uudet ilmaisut, ihan kuten fasismin perinteiset ilmaisut, muodostavat välittömän uhkan monille yhteiskunnallisille ryhmille ja vähemmistöille, mutta niiden alkuperä perustuu kapitalistisen yhteiskunnan pääristiriitaan, eli kriisissä olevan kapitalismin aiheuttamaan kurjuuteen ja tyytymättömyyteen, etenkin työväenluokan, köyhempien luokkien ja jopa keskiluokkien keskuudessa. 

Koska uusfasismi ja natsismi ovat poliittisia ilmiöitä, meidän tulee ensinnäkin analysoida näiden liikkeiden sosioekonominen luonne. Mutta on eri asia analysoida näitä liikkeitä valtaan pyrkivinä liikkeinä, ja analysoida näitä liikkeitä vallassa olevina järjestöinä. Äärioikeistolaisten ja uusfasististen liikkeiden jäsenten pitkät rikosrekisterit näyttävät sen, että fasismi jatkaa juuri niiden yhteiskunnallisten kerrosten houkuttelemista, jotka nykyinen talouskriisi työnsi työttömyyteen, syrjäytymiseen ja rikollisuuteen. Näissä liikkeissä kokoontuvat ne syrjäytetyt yhteiskunnalliset alakerrokset, joita Marx aikoinaan kutsui lumpenproletariaatiksi. Lukuisia kertoja historiassa porvaristo käytti näitä luokkatietämättömiä ja asemansa vuoksi pohjimmiltaan opportunistisia kerroksia hyökkäämään järjestäytynyttä työväenliikettä ja muita edistyksellisiä liikkeitä vastaan. On hyvä muistaa, että niin kauan kuin kapitalismin kriisi kestää, niin yhä enemmän ihmisiä tuomitaan syrjäytymiseen, köyhyyteen, toivottomuuteen, alkoholismiin, väkivaltaan, rikollisuuteen. Näin kapitalismin nykyaikainen muoto, eli uusliberalismi, ruokkii näitä rasismia lietsovia järjestöjä. 

Mutta vallassa oleva fasismi on ihan eri asia kuin valtaan pyrkivä fasismi. Vallan saavutettuaan fasismi ei ole mitään muuta kuin suurpääoman avoimesti terroristinen diktatuuri. Fasistiset liikkeet menneisyydessä saivat kannatusta keskiluokista, joille ylikansallinen suurpääoma on myös uhka. Nämä liikkeet myös tavoittivat suuren osa työväenluokasta, etenkin luokkatietämättömistä kerroksista. Ne onnistuivat tehtävässään demagogian avulla, houkuttelemalla työväen ja keskiluokat pois vallankumouksellisista järjestöistä hienoilla sanoilla ja lupauksilla, sekä luomalla uhkakuvia ja syntipukkeja joukkojen kurjistumiselle. Myös nykyään äärioikeisto käyttää demagogiaa vetämään ihmisiä puoleensa, mutta mitä tapahtuu, kun se saavuttaa vallan? Vallassa oleva fasismi palvelee täydellisesti suurporvariston etuuksia: se tehostaa työläisten riistoa; tuhoaa totaalisesti työväen itsenäisiä järjestöjä; eliminoi fyysisesti työväen aktivisteja ja poliittisia toimijoita; se toimii suurporvariston aseena tuhoamaan minkä tahansa mahdollisuuden työväen vastarinnasta ja omien intressien puolustamisesta; se tarjoaa porvaristolle ilmaista orjatyötä. Samalla, fasismin erittäin taantumuksellinen, nationalistinen ja rasistinen arvomaailma tuo tukahduttamista ja sortoa kaikille etnisille, kielellisille, tai seksuaalisille vähemmistöille. 

Kysymys ”mutta kuka on fasisti?” on toistuva äärioikeistoon liittyvissä keskusteluissa. Tässä puheenvuorossa ei ole tilaa eikä aikaa fasismin yksityiskohtaiselle määrittelylle, etenkin kun ajatellaan että määritelmä ei ole mitenkään ongelmaton. Harvat äärioikeistolaiset kutsuvat itseään fasisteiksi, edes ne tahot jotka ottavat mallia viime vuosisadan alun sosiaalidarvinismista, ääritaantumuksellisesta traditionalismista, jne. Akselivaltojen tappio ja natsi-fasismin kauheuksien paljastuminen loi sellaisen stigman, että äärioikeisto useimmiten välttää identifioitumista fasismin historiallisiin perinteisiin.  

Silti, poliittisia liikkeitä tulee analysoida ontologisesti, eli huomioida se, mitä ne objektiivisesti ovat, sen sijaan että huomioidaan pelkästään se, mitä ne sanovat itsestään. On olemassa laaja äärioikeistolainen liike joka ei määrittele itseään fasistiksi, mutta jolla on fasistisia ideologisia piirteitä, joihin kuuluu mm. ääritaantumuksellisuus ja fanaattinen nationalismi; autoritarismi; syvä vihamielisyys järjestäytynyttä työväenliikettä kohtaan; syvä vihamielisyys etnisiä, kielellisiä, ja seksuaalisia vähemmistöjen kohtaan, sekä militarismi ja sodan ihannointi. On huomattava tässä vaiheessa, että kun 1900-luvun alun olosuhteet pakottivat fasismin omaksumaan opportunistisesti jonkunlaista ”sosialistista” retoriikkaa ja myöntämään valtiolle joitakin sosiaalisia tehtäviä, nykyajan liberaalin konsensuksen aikana nationalismi on enimmäkseen liberaalia, ja nationalistisille liberaaleille valtion tulee toimia pelkästään tukahduttavana koneistona. Myös tietynlainen ”järjestyksen palvonta” on osa tätä ajattelua ja sen katastrofaalista kertomusta: tämä pohjautuu idylliseen näkemykseen menneisyydestä, jonka modernisuus – tai nykyään, useimmiten monikulttuurisuus – tuhosi. Pelastus tästä apokalyptisesta skenaariosta on tietysti äärioikeiston käsissä, sillä ne palauttavat vanhan järjestyksen. 

Äärioikeisto ei ole homogeeninen, vaan meidän tulee vastustaa äärioikeiston kaikenlaisia ilmaisumuotoja; avoimesti uusfasistisista liikkeistä kuten PVL institutionaalisiin puolueisiin kuten Perussuomalaiset. Tosiaan, institutionaalinen äärioikeisto on erityisen vaarallinen, koska nimenomaan tämä ilmeisesti ”maltillinen” äärioikeisto normalisoi ja legitimoi rasistista diskurssia. (Jo se, että puhutaan nyt Perussuomalaisista ”maltillisena äärioikeistopuolueena” osoittaa jo sinänsä, miten he onnistuivat normalisoimaan rasistista ajattelua). Toisaalta, perinteiset porvarilliset puolueet raivaavat tietä äärioikeistolle. Oikeisto- ja vasemmistoliberaalit avaavat tietä fasistisille voimille panemalla toimeen uusliberalistista politiikkaa, leikkauspolitiikkaa, joka työntää vastuuta talouskriisistä ja sen seurauksista työväen ja keskiluokkien niskaan. Yhtäältä, työväen oikeuksien heikkeneminen ja suuri enemmistön köyhtyminen luovat hedelmällistä maaperää fasismin nousulle. Toisaalta, oikeisto- ja vasemmistoliberaalit ovat kyvyttömiä estämään äärioikeiston nousun, usein abstraktisten demokratian ja poliittisen vapauden käsitteiden nimessä. 

Antifasistisen taktiikan pitää perustua dialektisesti kahden poolin ympärille:  

Ensimmäinen on ns. ”puolustuksellinen” taktiikka. Sen mukaan pitää reagoida välittömästi aina kun fasistiset voimat nostavat päänsä. Tähän kuuluu laajojen rintamien rakentaminen, ja mahdollisimman laajan antifasistinen konsensuksen edesauttaminen, puolustamalla parlamentaarista demokratiaa, sekä kansalais- ja sosiaalioikeuksia. Tämä taktiikka sisältää esim. joukkomielenosoituksia, boikotteja, jne. Joukkotoimintaan voivat osallistua porvarilliset tai pikkuporvarilliset voimat ja tätäkin tulee hyödyntää, eli käyttää porvariston sisäisiä ristiriitoja työväen hyväksi äärioikeiston uhan edessä. Tässä taktiikassa painotus tulee kohdistaa ruohonjuuritasolle, kansalaistoimintaan; vastuuta antifasistisesta taistelusta ei saa delegoida valtiolle, eli poliisille tai oikeusjärjestelmälle. Kun huomioidaan, että menneisyydessä fasismi nousi valtaan monissa maissa nimenomaan valtion toimesta; kun ajatellaan että porvaristo käytti fasistisia liikkeitä saamaan aikaiseksi terroristisen diktatuurinsa, niin tämä ei ole suositeltava taktiikka. Silti, kuten sanoin jo, meidän tulee hyödyntää porvarillisen yhteiskunnan sisäisiä ristiriitoja ja kannattaa esim. poliisin ponnistuksia lakkauttaa natsijärjestöjä kuten PVL, pidättää fasistijohtajia, ja estää täydellisesti niiden laillinen toiminta. 

Toiseksi, meidän tulee omaksua myös “offensiivinen” taktiikka. Tämä tarkoittaa, että meidän täytyy hyökätä ei vain fasistisia liikkeitä ja niiden tukijoita vastaan, vaan myös kaikkia niitä porvarillisia voimia vastaan, jotka luovat sopivia olosuhteita äärioikeiston kasvulle. Tässä tapauksessa, meidän täytyy pyrkiä suurimpaan mahdolliseen yhtenäisyyteen työväenjärjestöjen välillä, ja suurimpaan mahdolliseen itsenäisyyteen porvarillisista ja pikkuporvarillisista voimista. Nykykontekstissa, tämä tarkoittaa tiivistä työväen yhtenäisyyttä uusliberalismia vastaan; tiivistä työväen yhtenäisyyttä talouskuripolitikkaa vastaan. Meidän täytyy vastata niihin poliittisiin kysymyksiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin, joiden kautta äärioikeisto demagogisesti on saanut kannatusta: meidän täytyy torjua työttömyyttä, köyhyyttä, prekaarityötä, ja syrjäytymistä; meidän täytyy paljastaa kapitalistisen globalisaation luonne; meidän täytyy paljastaa Euroopan Unionin luonne sekä vahvistaa kansojen itsemääräämisoikeutta. Äärioikeisto tekee demagogiaa ihmisten kärsimyksellä, muttei koskaan missään hallituksessa ratkaissut näitä ongelmia. Me saimme nähdä kuinka hallituksessa oleva Perussuomalaiset on pelkästään rasistisempi Kokoomus. Vasemmistolla on mahdollisuus ratkaista näitä ongelmia työväen ja yhteiskunnan enemmistön hyväksi. Siihen tarvitaan vasemmistolaista politiikkaa. Siihen tarvitaan sosialistista politikkaa. Uskaltaako vasemmisto ottaa sosialismin pois ullakolta?  

Jos uusliberalismi on nykykapitalismin historiallinen muoto, niin fasismi on kriisissä olevan kapitalismin lapsi. Ja fasismi tulee tappaa, kun se on vasta kehdossa, ennen kuin se on liian myöhäistä, ja olemme jo tuhoamisleirien jonoissa.