SKP:n pääsihteerin Tiina Sandbergin vappupuhe - Me voimme ja meidän täytyy

Nyt on hyvin erityinen vappu. Erityinen siksi, että sitä ei voi viettää kokoontumalla toveriseurassa juhlistamaan työntekijöitä, duunareita, työväenluokaa kaikkineen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö juuri nyt työväen asema olisi keskeinen kysymys.

Työläisten arvo on tullut kristallin kirkkaasti esiin. Yhteiskuntamme ei pysähdy vaikka yritysjohtaja siirtyy etätöihin tai suuri osa taloudellista aktiviteettia pysäytetään odottamaan aikaa parempaa. Talouden toimijat toki yrittävät kaataa tämänkin tappion työntekijöiden niskaan.

On paljon töitä, jotka ovat oikeasti tärkeitä, sellaisia, jotka on pakko tehdä meidän kaikkien henkiinjäämisen eteen. Laitosapulainen sairaalassa, siivooja työmaalla, bussikuski ja kaupankassa. Moni sellainen työ, jota yhteiskunnassa on vuosikymmenet vähätelty onkin nyt meille kaikille välttämättömintä. Tämä on opetus, jota ei ole jatkossa varaa unohtaa.

Porvari ei kuitenkaan ole luopumassa vanhoista asenteistaan. Sen sijaan, että elintärkeitä matalapalkka-aloja muistettaisiin palkankorotuksilla, halutaan valaista hoitajille seinä Helsingissä. Onneksi sitä sentään pääsee jo muualtakin maasta katsomaan.

Mahtaa lämmittää kovasti kun Joensuusta tulee sitä toljottamaan. Että kiitosta vaan te kaikki, jotka pistitte henkenne alttiiksi meidän muiden eteen. Tässä on teille värikäs seinä!

Olen erittäin tyytyväinen siihen, että Super ja Tehy vastasivat Kuntatyönantajalle ”ei kiitos” kun niille tarjottiin sopimusta, joka oli suoraan sanottuna loukkaus. Loukkaus tärkeää työtä ja sen tekijöitä kohtaan hetkellä, jolloin heitä tarvitaan kaikkein eniten.

Valtakunnansovittelijan eilen antama ratkaisuesitys kunta-alan sopimukseksi heikentäisi työntekijöiden asemaa ja etuja sosiaali- ja terveysalalla ja varhaiskasvatuksessa. Valitettavasti JHL olisi ollut valmis hyväksymään sopimuksen, jonka Super ja Tehy hylkäsivät hyvillä perusteilla. Sopimuksessa oli paljon vakavia puutteita:

Hoitajille esitetyt palkankorotukset jäivät alle yleisen linjan.

Kiky-tunnit poistuisivat lokakuussa, mutta ei ilman kustannuksia. Niiden poistumista korvattaisiin työnantajan eduksi niin, että mm. jaksotyöhön, eli käytännössä hoitajille, tulisi heikennyksiä ja ne tulisivat voimaan etupainotteisesti ennen kiky-tuntien poistumista jo 1.5. Myös kikyn osalta esitys on siis yleistä linjaa heikompi.

Hoitajajärjestöjen yhtenä tärkeänä tavoitteena on ollut palkanlisä sille ryhmälle, jonka perusoikeuksia on rajoitettu ja työehtoja heikennetty koronakriisin poikkeusolojen aikana valmiuslailla. Monissa muissa maissa näin on jo toimittu, mutta Suomessa työantaja esittää koronakriisissä mahdollisuutta alentaa niiden hoitajien palkkaa, joita siirretään koronan aikana toisiin tehtäviin.

Esityksen sisältämä pieni koronakorvaus olisi puolestaan maksettu vain erikoissairaanhoidossa ja vain työantajan määrittelemille henkilöille mukaan lukien lääkärit. Kaikki muut kuten vanhustenhoito kokonaisuudessaan olisi jätetty koronakorvauksen ulkopuolelle.

Ei siis mikään ihme, että esitys ei Tehylle ja Superille kelvannut ja oikein niin. Ei pidäkään kelvata.

Samaan aikaan suunnitellaan menoleikkauksia muuallakin. Kokoomus ja keskusta ovat kaivaneet meille kaikille kuopan, johon koittavat meidät ajaa. Jos ne saavat päättää, meillä on edessä sosiaalinen ja taloudellinen katastrofi, joka jättää varjoonsa 90-luvun laman. Nuo leikkaukset romuttavat lopullisesti hyvinvointivaltion rakenteet, jotka ovat toistaiseksi meitä tässä kriisissä kannatelleet. Sen jälkeen jokainen on omillaan, mikä tietenkin rikkaimmille sopii hyvin. Heillä kun on aina varallisuutensa turvanaan.

Onneksi ei ole vielä myöhäistä tarttua toimeen ja estää porvareiden unelman toteutuminen. On mahdollista edetä myös toiseen suuntaan ja vahvistaa niitä rakenteita, jotka ovat osoittautuneet korvaamattoman tärkeiksi. On mahdollista kääntää uusliberaalin politiikan eteneminen perääntymiseksi. Me voimme kansallistaa yksityiset terveyspalvelut, me voimme jakaa työtä ja toimeentuloa kaikille siirtymällä 6-tuntiseen työpäivään ansiotasoa alentamatta, me voimme taata kaikille riittävän 1200 euron perusturvan, me voimme huolehtia laadukkaasta opetuksesta kaikilla koulutusasteilla.

Me työläiset voimme tehdä tämän, eikä sitä tule kukaan muu tekemään puolestamme.

Olen puhunut täällä Malmilla tällä punaisten muistomerkillä vuosien varrella useampaan kertaan. Joka vuosi olen puhetta kirjoittaessani oppinut jotain uutta siitä, keitä tänne on haudattu ja miten he ovat tänne päätyneet. Tämän vuoden puheeseen olen saanut inspiraatiota Maija Hakasen loistavasta kirjasta Pakilan punainen kaarti. Sen avulla pääsin sisään siihen miten punakaartien voima rakentui ja miksi nämä ihmiset olivat valmiita lähtemään asiansa takia jopa rintamalle.

Vaikka on sanottu, että valta kasvaa kiväärin piipusta, ei taisteluun lähdetty siksi, että oli aseet ja varusteet. Itse asiassa niistä kaikista oli pulaa. Väitän, että perimmäinen syy aseisiin tarttumiseen oli yleensä paljon konkreettisempi kuin usko maailman vallankumoukseen. Oli pakko puolustaa kaikkea yhdessä rakennettua porvareita vastaan.

Punakaartien voima rakennettiin jo kauan ennen sisällissotaa. Se rakennettiin samalla kun rakennettiin taloja, taisteltiin elannosta ja ratkaistiin ihmisten elämän ongelmia yhdessä tehden ja toimien.

Pakilassa ja aivan varmasti myös täällä Malmilla ja koko Suomessa työläiset päättivät ratkaista itse niitä ongelmia, joita porvarit heidän eteensä kasasivat. He taistelivat yhdessä jo paljon ennen sotaa. He taistelivat palkoista ja työehdoista, tonteista ja rakennustarvikkeista, ruuasta ja toimeentulosta.

Ja he huomasivat, että liittoutumalla yhteen he pystyivät saavuttamaan parannuksia, tulemaan vahvemmiksi.

Heille tästä mahdollisuudesta tuli totta ja käsin kosketeltavaa. Aate ja unelma ei enää ollut vain palopuheiden komeaa hehkutusta, ei edes marxilaisen teorian ymmärrystä ja avautumista. Se tarkoitti enemmän leipää pöytään ja kattoa pään päälle. He ymmärsivät miten tästä oli tullut mahdollista, eivätkä he olleet valmiit luopumaan siitä. Heillä ei ollut varaa luovuttaa.

Koronakriisi asettaa nyt meille tässä ja nyt tämän saman haasteen. On liityttävä yhteen ja ymmärrettävä työntekijöiden arvo ja merkitys. Olemme nähneet, että yhteiskuntamme pysyy kasassa ja toimii silloinkin kun taloudella menee huonosti. Me emme ole jättimäiseksi paisuneen talouden orjia, vaikka se elääkin meidän työstämme. Tosi paikan tullen konkreettisella työllä on kaikkein suurin merkitys. Hoitaja, siivooja, bussikuski, lastentarhan hoitaja, kaupan kassa ja jakeluauton kuljettaja ovatkin ne, joita todella tarvitsemme tiukassa paikassa.

Tämä on ratkaisevan tärkeä oivallus, jota emme saa hukata nyt kun keskustelua yritetään jälleen ohjata kohti tehokkuuden ja tuottavuuden, sekä loputtomien rakenteellisiksi uudistuksiksi naamioitujen leikkausten suota.

Vaikka raha ja rahan ahneus ajaa monia tässä maailmassa, niin meitä joille työ, rauha ja kunnollinen perusturva asettuvat voittojen edelle, on silti paljon enemmän. Me voimme nyt muuttaa pelin sääntöjä kohti todellista demokratiaa, työn tuottaman arvon reilumpaa jakoa ja ahneuden kahlitsemista ennen kuin se lopulta tuhoaa sekä itsensä että meidät loputtoman voiton tavoittelun takia.

Pienen hetken ajan koronakriisin alussa näimme väläykseltä maailman, jossa tämä kaikki on mahdollista. Hetken aikaa keskusteluissa nousi esiin vaihtoehto, jossa raha ei enää käytä ylintä valtaa maailmassa. Minusta se maailma näytti kauniilta ja kirkkaalta. Sitä kohti haluan kanssanne tänäänkin kulkea.

Ja muuten olen sitä mieltä, että hävittäjähankinta on peruttava.

Hyvää työväen vappua!