Yllättävät EU-vaalit

Li Andersson teki historiallisen tuloksen. Lähes neljännesmiljoona ääntä on uskomaton saavutus. Vastaavaan tulokseen on pystynyt aikoinaan Hertta Kuusinen, joka piti pitkään äänikuninkuutta eduskuntavaaleissa. Eri vaalit ja aika, mutta ilmiönä samaa sukua. 

Tästä äänisaaliista ei voi kuin onnitella Anderssonia, mutta kiinnostavinta on pohtia, miksi näin kävi. Tapahtuiko suomalaisessa politiikassa mullistus, nousivatko henkilöt arvoon arvaamattomaan, kaipasiko kansa vasemmistopolitiikkaa?
 

Andersson-ilmiö

Mikään vaaligallupeissa ei ennustanut tällaista äänisaalista. Vaalikentällä ei tuntunut vasemmistoliiton nostetta ja tästä kertovat myös Vasemmistoliiton kahden muun mepin, Merja Kyllösen ja Jussi Saramon, vaatimattomat tulokset.

Vaikka puolueen puheenjohtajaa ei voi tietenkään analysoida irrallaan puolueestaan, ei kyse ollut ennenkuulumattomasta vaaliohjelmasta. Pikemminkin Vasemmistoliiton vaaliohjelma oli hiukan tylsä, vältti kiistanalaisia aiheita ja pelasi varman päälle. Tällä oli taatusti myös jotain merkitystä Anderssonin menestykseen. Ainoaksi kannoksi kaskessa tuntuikin nousevan vain Euroopan vasemmiston ja EU-parlamentin Left-ryhmän (GUE-NGL) väitetty putinistisuus. Tästä enemmän hiukan myöhemmin.

Nämä vaalit käytiin presidentinvaalien jälkeen ja ne olivat mitä suurimmassa määrin henkilövaalit. Puolueiden kannat liukenivat taustalle ja esiin nousivat henkilöt. Tästä oli Anderssonille paljon apua. Hän pystyi hyödyntämään presidentinvaalien näkyvyyden samoin kuin kokoomuksen Mika Aaltolakin. Molemmat saivat hyvän henkilökohtaisen tuloksen ja siihen vaikutti suuresti se, että he olivat jo äänestäjille hyvin tuttuja. Aaltola nosti myös äänillään kokoomuksen tulosta, mutta on suoraan sanoen puolueelleen myös ongelma, mikä näkyi heti esimerkiksi komissaarikeskustelussa. Tuskin kokoomus on ihan valmis päästämään vastuupaikalle poliittisesti täysin kokematonta ja harkitsemattomia lausuntoja viljelevää Aaltolaa. Ehkä tämä päänsärky oli kuitenkin puolueelle lisäpaikan arvoista. Jää nähtäväksi.

Anderssonin esiintyminen oli televisiotenteissä rauhallista ja hän pääsi käyttämään suurinta vahvuuttaan, eli asioiden hallintaa. Asiapentti voi edelleen näköjään pärjätä politiikassa, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että Andersson muistutti hyvin paljon Sanna Marinia, jonka katoaminen politiikasta jätti sinne yhden pätevän naisen mentävän aukon. Tähän poliittiseen kysyntään jo Viisikosta tuttu Andersson vastasi ongelmitta. Tämä sai aikaan äänten siirtymistä hänelle niin SDP:n kuin vihreidenkin suunnalta. 

Viimeisenä merkittävänä tekijänä Anderssonin menestykselle on mainittava hallituspolitiikka ja sen aiheuttama hätäännys ihmisissä. Riikka Purran saksipolitiikka, eli epäoikeudenmukaiset leikkaukset kaikkein heikoimmilta ja epäonnistuminen työllisyyden kasvattamisessa, on lisännyt ihmisten vaikeuksia selvitä jokapäiväisestä elämästään. Asumistukien leikkaukset ja tiukennukset ajavat ihmisiä pois kodeistaan, kotimaisen kysynnän lasku ja alv:n nosto rokottavat pienyrittäjiä, työttömäksi jääneitä rangaistaan tukien leikkauksilla ja julkisten palveluiden romuttaminen huolestuttaa etenkin haja-asutusalueilla ja palveluita eniten tarvitsevia.

Tällaiseen poliittiseen maaperään uppoaa helposti viesti siitä, että joku edelleen puolustaa heikoimpia, ottaa heidän ongelmansa todesta ja on valmis tekemään töitä niiden eteen. Valitettavasti se tulee olemaan hyvin vaikeaa Brysselistä käsin ja jää nähtäväksi miten vasemmistoliitolle käy tulevissa kunta- ja aluevaaleissa. Anderssonia äänestäneille olisi todennäköisesti tärkeää, että heidän vetämänsä punainen viiva näkyisi politiikan muutoksena, eikä tämä todennäköisesti toteudu. Miten se näkyy vaaleissa 2025? Todelliselle työväenpuolueelle olisi kysyntää, mutta on vaikea nähdä, että puheenjohtajansa pian vaihtava puolue esimerkiksi Minja Koskelan johdolla pystyisi siirtymään tähän suuntaan. 

Perussuomalaisten romahdus

Jos Andersson onnistui loistavasti puolueensa kärkiehdokkaana ja puheenjohtajan, ei samaa voi sanoa Riikka Purrasta. Kireä, epävarma ja samoihin kuluneisiin vastauksiin takertuva Purra ei loistanut tenteissä. Leikkauspolitiikkaa oli myös vaikea puolustella kannattajille tilanteessa, jossa leikkausten vaikutukset olivat jo valjenneet heille, eikä luvattua hyppyä taloudessa ja työpaikoissa ollut kuulunut. Rajalakien kiristämisellä haettu maahanmuuttajakortin aktivoiminenkin kävi hankalaksi kun rajavartioviranomaiset kertoivat törmäävänsä rajalla todennäköisemmin karhuun kuin maahan pyrkivään ihmiseen. Myöskään Tiktok-nuorisoa kosiskelevat avaukset eivät toimineet. Maitopullonkorkin kanssa kamppailu ei kanavoitunut tyytymättömyydeksi EU:n vaikutuksia vastaan.

Perussuomalaisten on pakko muuttaa linjaansa tai ainakin siitä viestimistä. Tähän asti vallinnut poliittinen hybris sai kovan kolauksen. Kovasta talouskurista puhuminen ja sen kokeminen omakohtaisesti ovat eri asioita. Monella perussuomalaisten kannattajalla oli pahoja vaikeuksia innostua oman puolueensa politiikasta. 

Myös Teuvo Hakkaraisen pelaaminen ulos perussuomalaisten listalta oli virhe. Hänen kannatuksensa tuskin olisi riittänyt nostamaan häntä Brysselin koneeseen, mutta se, että hän sai yli seitsemän tuhatta ääntä pienpuolueen listalla kertoo laajasta kannatuksesta. Perussuomalaisten listalla hän olisi helposti jopa tuplannut tuon tuloksen. Lisäksi hän olisi tarjonnut samaistuttavan ehdokkaan niille, joille some-julkkis tai tylsä perinteinen poliitikko ei tarjonnut samaistumispintaa.  

Kunta- ja aluevaalien lähestyessä perussuomalaiset joutuvat tekemään valinnan siinä, jatkavatko he kokoomuksen apupuolueena vai pyrkivätkö muodostamaan oman kannan ja ehdotukset etenkin sote-palveluiden suhteen. Ensimmäinen vaihtoehto tuskin on kovin houkutteleva, joten todennäköisempää on, että viimeistään syksyn budjettiriihessä nähdään jokin muutos.

Miten meni noin omasta mielestä?

Kommunistien menestys EU-vaaleissa ei merkittävästi muuttunut 2019 vaaleista. Tuloksessa näkyi se, että vaaleihin suhtauduttiin turhankin välinpitämättömästi. Puolueen johto ei onnistunut vakuuttaa jäsenistöä siitä, että vaaleihin olisi kannattanut panostaa. Tämä johtui osin siitä, että päätunnukseksi valittu sodan vastustaminen oli aihe, jossa joutui sotaisen ilmapiirin vuoksi jatkuvasti vastaamaan putinistisyytöksiin ja puolustamaan diplomatialle ja neuvotteluille perustuvaa kantaa militaristisia asenteita vastaan. Lähtöasetelma ei ollut helppo, eikä luvannut pikavoittoja. SKP on silti puolueohjelmassaan, kaikissa päätöksissään ja asiakirjoissaan vastustanut asevaraista turvallisuusajattelua, militarismia ja Natoa, sekä Nato-jäsenyyttä ja korostanut diplomatiaa ja neuvotteluja konfliktien ratkaisuna. Olemme tuominneet Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Tämä on myös Euroopan vasemmistopuolueen kanta.   

SKP ei panostanut taloudellisesti mainontaan ja vain muutamissa piirijärjestöissä järjestettiin melko vaatimatonta poliittista kampanjointia. Myös ehdokaslistalta poistui kaksi monelle tärkeää ehdokasta. Yrjö Hakanen ja Arjo Suonperä eivät olleet enää näissä mukana, mikä varmasti karsi joitain äänestäjiä. Myös Anderssonin suuri suosio vei ääniä vasemmistoliitolle. Oma ongelmansa on eduskunnan ulkopuolisten puolueiden vähäinen näkyvyys mediassa. Tämä tekee meille vaikeaksi saada näkemyksiämme tai edes olemassaoloamme esiin.  

Puolue ei onnistunut nostamaan esille kärkiehdokasta, mikä on aina ollut SKP:lle hankalaa. Vahvasti henkilöityneessä valtakunnallisessa vaalissa siitä olisi kuitenkin ollut apua myös puolueen tavoitteiden esille tuomisessa. Ohjelman pääkohtien kiteyttämisestä ja niiden ympärillä käytävästä keskustelusta olisi ollut apua myös oman porukan aktivoinnissa, mutta ennen kaikkea se olisi terävöittänyt poliittista viestiä silloin kun sen esittämiselle jossain tarjoutui paikka.

Alue- ja kuntavaalien lähestyessä tärkeintä olisi nyt hakea sellaista vaaliohjelmaa, joka sähköistäisi ensin omat jäsenet ja vakiintuneet kannattajat. Siinä työssä tuskin pärjätään pelkästään puhumalla, vaan on näytettävä niitä konkreettisia asioita, joissa SKP:n jäsenet ovat kamppailleet omissa kunnissaan ja sote-alueillaan. Tiukkojen periaatteiden, hyvien ideoiden ja luotettavuuden lisäksi ihmisten vakuuttaminen vaatii myös poliittisia saavutuksia.

SKP:n johto on uudistumassa edustajakokouksessa 2025. Myös tähän liittyvässä poliittisessa keskustelussa on huomioitava sekä EU-vaalit että tulevat kunta- ja aluevaalit. Juuri nyt on hyvä aika käydä keskustelua linjoista, toimintatavoista ja myös henkilöistä. Tärkeää on myös linjata puolueen tavoitteita seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. 

Pari sanaa EU-putinisteista

Media ryhtyi vaalien loppupuolella väittämään, että eurooppalaisella vasemmistolla on ongelmallinen suhde Venäjään. Perusteluksi esitettiin, että vasemmistoa edustavat Euroopan parlamentin jäsenet äänestivät joitakin lausuntoja vastaan. Tämä tulkinta on kuitenkin hataralla pohjalla kun parlamentissa on 760 edustajaa poliittisesti hyvin erilaisista puolueista, eikä asiakirjan muotoiluja ole ollut mahdollista juurikaan avata. Tämä poikkeaa paljon Eduskunnan käytännöistä ja jättää käytännössä vaihtoehdoiksi vain koko asiakirjan hylkäämisen minkä tahansa ongelmallisen kohdan vuoksi. Näin puolueet ovat toimineet tässäkin, eikä se kerro vielä paljoakaan niiden linjasta Putinin politiikan suhteen.  

Valitettavasti Li Andersson lähti mukaan tähän keskusteluun ja jopa uhkaamaan EU-parlamentin vasemmiston hajoittamisella. GUE-NGL-ryhmä, eli the Left oli jo ennen vaaleja melko pieni, eikä sillä ole varaa menettää meppejä. Vasemmiston voima ei EU:ssakaan lisäännyt jakaantumalla, vaan yhteisiä linjoja hakemalla, missä tehtävän vaativuudesta huolimatta on myös onnistuttu. 

Euroopan vasemmistolla on selkeä kanta Venäjän laittomaan hyökkäykseen. Vasemmiston kannat Ukrainan suhten myös eroavat selkeästi Putinia myötäilevästä äärioikeistosta. Siinä missä jälkimmäinen takertuu kansalliseen etuun ja ottaa todistetusti rahoitusta ja ohjausta Venäjältä, vasemmiston tavoitteena on rauhan vahvistaminen. 

Euroopan vasemmiston päätavoitteena on, että EU torjuu sodan ja militarismin käytön ensisijaisena keinona parantaa Euroopan turvallisuutta. Emme usko, että tätä tavoitetta voidaan saavuttaa aseistautumalla, vaan että se edellyttää kansainvälisen diplomatian ja vuoropuhelun parantamista sekä nykyisten rauhanprosessien vahvistamista niin Ukrainassa, Gazassa kuin muissakin sodissa ja konflikteissa. EU:lla pitäisi olla tässä aktiivinen ja riippumaton rooli. 

Euroopan vasemmisto on aina vastustanut Natoa ja kritisoi sitä edelleen. Kyse ei ole Suomen tai Ruotsin jäsenyysprosessista, vaan paljon pidemmän aikavälin rauhantyöstä. Natosta ei ole tullut rauhanomaisempaa, ja sen voimakas vaikutus Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan on vakava ongelma mantereelle. Euroopan sitoutuminen Natoon on purettava. EU:sta ei saa tulla Naton avustusjärjestöä, joka asettaa Yhdysvaltojen strategiset tavoitteet omiensa edelle. 

On erittäin ongelmallista, kun poliittisessa keskustelussa ei tehdä eroa rauhan, Naton vastustamisen ja Kremlin välillä. Vielä vahingollisempaa on kuitenkin se, että tämän annetaan lyödä kiilaa vasemmiston sisään siten, että sen poliittinen valta vähenee entisestään. Rauhalle omistautuneet Euroopan parlamentin jäsenet tai kansanedustajat eivät ole ongelma, vaan vasemmistolaisen perinteen ja analyysin jatkumo.

Katseet kannattaa pitää EU-parlamentissa vielä vaalien jälkeenkin, sillä vasemmistoliiton kolmen mepin toiminta ja ennen kaikkea se, miten he uhkaamaansa vasemmiston uudelleenjärjestäytymistä alkavat toteuttaa, on koko eurooppalaiselle vasemmistolle ja rauhanliikkeelle hyvin ratkaisevaa. Toivottavaa tietenkin olisi, että yhtenäisyys lisääntyisi. 

SKP:n poliittinen toimikunta 13.6.2024