Nato ompi linnamme
Matkustin perheeni kanssa pääsiäiseksi lapsuudenkotiini Keski-Pohjanmaalle viettämään aikaa vanhempieni kanssa. Pitkinä pyhinä tutustuin tapani mukaan paikallisiin journalistisiin julkaisuihin, joissa tällaista etelässä asuvaa vetelää jaksavat aina yllättää uskonnolliset sävyt. Siinä missä kirkkoon kuulumaton ateistikommunisti voi pääkaupunkiseudun kuplissa välttää halutessaan kaikenlaisen kristillisen paatoksen, Pohjanmaalla se on käytännössä mahdotonta.
Paikallislehdissä – kuten mediassa ylipäätään – pääaiheena oli ymmärrettävästi Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen moninaiset seuraukset. Uskontotieteilijän taustalla huomioni kiinnittyi raamatullisiin puhetapoihin. Teksteissä kehoitettiin rukoilemaan Ukrainan puolesta, mutta mukaan mahtui syvällisempääkin pohdintaa hyvästä ja pahasta sekä klassisesta teodikean ongelmasta: jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi Jumala sallii pahuuden olemassaolon?
Teologiset ja uskontofilosofiset pulmat eivät sinänsä ole kiinnostavia. Karl Marx kuittaisi ne – kuten valtaosan muustakin filosofiasta – metafyysisenä hölynpölynä. Mieleeni tuli kuitenkin uskontososiologian keskustelu niin sanotusta kansalaisuskonnosta.
Ranskalainen Jean-Jacques Rousseau pohtii teoksessaan Yhteiskuntasopimuksesta (1762) uskonnon ja valtion suhdetta ja hahmottelee uudenlaista uskontoa, joka ei olisi sidottu mihinkään olemassa olevaan perinteeseen vaan maallinen versio, jossa palvonnan kohteeksi muodostuu yhteisö itsessään ilman mitään yliluonnollista tasoa. Rousseaun ajatusta on tulkittu eräänlaisena uskonnollisena nationalismina, jossa kansakunta saa jumalallisen statuksen.
Rousseaun jalanjäljissä yhdysvaltalainen Robert N. Bellah löytää vuonna 1967 ilmestyneessä Civil Religion in America -uskontotieteen klassikossa amerikkalaisesta yhteiskunnasta ilmiön, jota hän nimittää kansalaisuskonnoksi. Vaikka Yhdysvallat on uskonnollisesti sitoutumaton valtio, on jumalaan viittaaminen enemmän kuin yleistä esimerkiksi presidenttien puheissa. Bellahin mukaan vaikka uskonto ja valtio ovat erotettu toisistaan, amerikkalainen poliittinen järjestelmä ylläpitää uskonnollista ulottuvuutta. Se ei kuitenkaan palaudu vain kristillisiin tai minkään muunkaan uskontoperinteen vakiintuneisiin merkityksiin vaan luo oman muotonsa, kansalaisuskonnon.
Amerikkalaisesta kansalaisuskonnosta löytyvät kaikki keskeiset uskonnon ulottuvuudet: opillista ulottuvuutta edustaa käsitys Yhdysvalloista perustajaisien luvattuna maana (vrt. American Dream), eettistä ulottuvuutta Yhdysvallat maailman johtavana demokratiana ja esimerkkinä muille, rituaalista ulottuvuutta muun muassa itsenäisyyspäivän 4. heinäkuuta vietto sekä kansallisten merkkihenkilöiden kuten Abraham Lincolnin perinnön muistaminen.
Bellahin kriteereillä Suomesta on helppo tunnistaa meille ominainen kansalaisuskonto. Tapio Lampinen on perehtynyt ilmiöön kirjassaan Uskonto ja politiikka vuodelta 1995.
Meillä Suomessa kansalaisuskonto muotoutuu ennen kaikkea militarismin ympärille. Suomen itsenäistymiseen liittyvää kansalaissotaa pyritään kutsumaan vapaussodaksi, koska termillä voidaan peitellä se tosiasia, että Suomi ei käynyt sotaa venäläisiä vastaan itsenäistyäkseen vaan veristä sisällissotaa oman maan työläisiä ja köyhiä vastaan. Tässä vaiheessa porvaristolle Suomen ”itsenäisyys” merkitsi käytännössä imperialistisen Saksan vasallialueeksi hakeutumista. Meidän onneksemme Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan.
Kansalaisuskonnon aineksia haetaankin enemmän toisesta maailmansodasta ja ennen kaikkea talvisodan myytistä. Militarismia pönkittää muun muassa yleinen asevelvollisuus, jonka suorittaminen armeijassa koetaan edelleen olevan etenkin miehille keskeinen siirtymäriitti. Sotilasarvoilla vaikuttaa yhä olevan merkitystä myös työelämässä.
Itsenäisyyspäivä ja muut sotahistoriaan ja asevoimiin liittyvät kalendaarirituaalit ovat näyttäviä ja uusintavat tarinaa pienestä mutta pippurisesta Suomesta, joka on pistänyt kampoihin suuremmillekin vastustajille. Sotakorvauksetkin maksettiin viimeistä penniä myöten.
Erityinen rooli suomalaisessa kansalaisuskonnossa on vastustajalla, Venäjällä, ”ryssällä”, ikuisella pahalla, joka on arvaamaton, mutta jonka metkut tiedetään. Russofobialla on Suomessa lyhyt mutta ideologisesti käyttökelpoinen historia, jota Ukrainan sodan aikana on nähty erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kirjoitin ”ryssävihasta” enemmän Tiedonantajassa muutama vuosi sitten:
https://www.tiedonantaja.fi/artikkelit/ryss-vihan-lyhyt-historia
Suomalainen kansalaisuskonnon versio poikkeaa amerikkalaisesta siinä, että meillä kristinuskolla ja etenkin luterilaisella kirkolla on kansalaisuskonnossa vahva rooli. Koti, uskonto ja isänmaa eivät turhaan ole se suomalaisen kansalaisuskonnon credo, jota nykyäänkin kuulee ja näkee esimerkiksi oikeiston vaalimainonnassa.
Ei ole yllättävää, että uskonto ja militarismi sopivat yhteen. Sotiminen on ihmiselle luonnotonta puuhaa, joten tarvitaan aimo annos ideologiaa ja indoktrinaatiota, että ihminen saadaan tappamaan toinen toisiaan ja vielä joukkomitassa. Uskonnot ovat siihen mainio motivaattori. Sodat ja kriisit vaikuttavat myös lisäämään ihmisten uskonnollisia kokemuksia. Tästä ilmestyi vastikään artikkeli Kirkko ja kaupunki -lehdessä:
Toisaalta uskonnoilla ja uskonnollisella käsitteistöllä on edelleen liki monopoli kun yhteiskunnassa käsitellään kriisejä, kärsimystä, kuolemaa ja surua. Suomessakin näiden asioiden hoitaminen – jota usein jopa kutsutaan ”sielunhoidoksi” – on annettu pitkälti luterilaisen kirkon hoidettavaksi.
Monet sodat, kuten nykyinen Ukrainan sotakin, määrittyvät helpostu hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi. Tähän on tietysti olemassa tarinallista pohjaa ja uskonnotkin hyötyvät yksinkertaistavasta tulkinnasta. Tästä on kirjoittanut mainiosti muun muassa Syksy Räsänen Rauhanpuolustajien sivulla:
https://rauhanpuolustajat.org/hyvan-ja-pahan-taistelu-ukraina-nato-ja-suomen-tie/
Suomen haettua sotilasliitto Naton jäsenyyttä on mielenkiintoista seurata, miten tämä muuttaa suomalaisen kansalaisuskonnon artikulaatiota. Natossa emme enää ole yksin selviytymässä kuten talvisodassa. Natolle varmasti kelpaa se vahva militarismi ja Venäjän vastaisuus, joka on erottamaton osa suomalaista kansalaisuskontoa.
Keski-Pohjanmaalla nostettiin tietysti uskonnollisessa keskustelussa esille oikeutetun sodan käsite. Kristinuskolle on ollut hiukan vaikea perustella, miksi yhtä aikaa voi päteä viides käsky, joka kieltää tappamisen, mutta silti pitäisi hyväksyä vihollisen tappaminen. Jumala oikeuttaa tietyt sodat, tietyt sodat se tuomitsee. Riippuu ilmeisesti meistä maallisista tulkitsijoista, miten tämä sitten loppupeleissä menee.
Keskustelussa myös todettiin, että ihan kaikkea ei kannata Raamatusta uskoa. Kuten Jeesuksen Vuorisaarnan sanat toisen posken kääntämisestä. Höpöhöpöpuhetta. Oliko Jeesus sittenkin putinisti?
Martti Lutherin sanoittama Jumala ompi linnamme on noussut Suomessa kansallisvirren asemaan. Sen käyttö isänmaallisiin tarkoituksiin voimistui sotavuosina, ja siinä viitataan ”vanhaan vainoojaan”, joka Suomessa on tulkittu tarkoittavan Venäjää tai Neuvostoliittoa.
Ehkä jatkossa sen sanat voisivat kuulua: Nato ompi linnamme. Vainooja pysynee samana vanhana.
Kirjoittaja on valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi uskontotieteen oppiaineessa Turun yliopistosta.
Kirjoittaja
Marko Korvela
