Loppuu se Trumpin ja Putinin fanittaminen

Onkohan koko maailma mennyt sekaisin? Näin mietin aikoinaan, kun Helsingin Sanomat ilmoitti Barack Obaman saavan Nobelin rauhanpalkinnon. Vasta virkaansa astuneen presidentin ympärille oli median tuella luotu rauhanmiehen vaikutelma. Ja olivathan puheet vaalien alla kauniita.

Mutta sellainenhan media nykyään on: tarina tuntuu olevan tärkeämpi kuin tosiasiat. En minäkään oikeasti silloin keväällä 2009 miettinyt, onko maailma mennyt sekaisin. Luulin nimittäin uutista Obaman Nobelista Helsingin sanomien mainoskampanjaksi. Ajatus, että Obamalle todella myönnettäisiin rauhan Nobel, tuntui niin absurdilta. Ja nyt presidenttikauden päättyessä päälle iskee myös todellisuus: montako sotaa USA on Obaman kaudella käynytkään, monessako maassa pommittanut droneillaan ja monessako maassa tukenut jotakin sotaa käyvää osapuolta? Irak, Afganistan, Syyria, Libya, Jemen, Pakistan, Somalia, Uganda, Kamerun.

Tämä Obaman hehkutus tulee mieleen nyt, kun presidentiksi on valittu Trump. Meidän oma läntinen mediamme lietsoo mielikuvaa Trumpista Putinin ystävänä: ikäänkuin kaikki konservatiiviset miljonäärit olisivat toistensa parhaita kavereita. Onko tällaisissa puheissa sitten mitään perää, onkin toinen juttu. Ja määrittääkö suurvaltojen ulkopolitiikkaa todellakin se, kuinka hyviä kavereita presidentit ovat?

Elämme totisesti omituista aikaa, jos osa vasemmistostakin menee siihen halpaan, että kuvittelee Putinin tai Trumpin meidät pelastavan vain siksi, että he molemmat arvostelevat Washingtonin valtaapitäviä.

Oma tuomioni on lohduton: tällaisten epädemokraattisten miljonäärien fanittaminen kertoo vain omasta heikkoudestamme. Haluamme löytää helpon ratkaisun vaikeisiin ongelmiin. Tiedämme kaikki, että maailman tilanne on huolestuttava, ja ymmärrämme myös oman pienuutemme sen edessä: mitä yksittäinen ihminen näille asioille muka voi? On helppo siksi kannattaa vahvaa johtajaa, johon asetamme toiveemme. Niinhän asettivat monet toiveensa myös Obamaan sotien lopettajana. Loppuivatko ne?

Ehkä oma syynsä on silläkin, että me suomalaiset kommunistit olemme aikanaan tukeneet Neuvostoliiton politiikkaa. Osalla meistä on edelleen muistikuva ajasta, kun Yhdysvaltain imperialismia vastaan oli liittolaisena myös yksi valtio – eikä edes ihan pieni sellainen. Varmaan on syytä keskustella siitäkin, oliko silloinen asenne kaikin ajoin järkevä, ja oliko Neuvostoliiton ulkopolitiikka aina oikeaa. Kuitenkin nykyajan näkökulmasta yksi asia lienee selvä: käynnissä on monimutkainen imperialistinen konflikti, jossa hyviksiä ei ole. Valtiollisen tason tukea ei tule meille kommunisteille eikä muillekaan sodanvastustajille mistään suunnasta.

Olemmeko unohtaneet, kuka tai mikä on todellisuudessa se voima, joka pistää ruotuun isottelevat imperialistit? Ei se ole toinen imperialisti tai kukaan demokratiaa halveksuva miljonääri. Nyt olisi syytä kaivaa esiin liikkeemme vanha ikitotuus. Ihmiset itse, ja etenkin työväenluokka sekä siitä koottu järjestäytynyt työväenliike voi saada maailmassa aikaiseksi käänteen parempaan. Eikä sotia lopeta minkään maan presidentti, vaan aktiivinen, poliittista painetta johtajien suuntaan luova rauhanliike.

Kirjoittaja

Heikki Ketoharju