Jako uusiksi työelämässä
Suuria tulonjakoon, työttömyyden poistamiseen, työajan lyhentämiseen, kansainvälisyyteen ja työelämän demokratisoimiseen liittyviä ongelmia ja haasteita ei voi ratkaista vain neuvotteluteitse eikä johtajien hyvänkään tahdon voimalla, totesi pääsihteeri Arto Viitaniemi esitellessään SKP:n edustajakokouksen työelämän asiakirjan.
– Siihen tarvitaan laajaa joukkoliikettä ja aktiivista perustason toimintaa.
Hyvät toverit
Viime viikon tiistain ja keskiviikon välisenä yönä tuli televisiosta mielenkiintoinen dokumenttielokuva, joka liittyy läheisesti nyt käsittelyssä olevan työelämän asiakirjan aihepiireihin. Dokumentti kertoi vuosituhannen vaihteessa Argentiinassa tapahtuneesta kehityksestä, jolloin maan presidentti – sikäläinen Sauli Niinistö – toteutti laajamittaisen uusliberalistisen talouskuurin.
Argentiinassa toteutetut toimet sisälsivät meille suomalaisille tuttuja elementtejä. Pääomaliikkeet vapautettiin, josta seurasi kymmenien miljardien dollarien maastavienti. Palkkoja poljettiin, työttömyys ja köyhyys kasvoivat huikeisiin mittasuhteisiin. Valtion omaisuutta myytiin ja yksityistettiin laajasti. Velat sosialisoitiin ja voitot yksityistettiin. Rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Tehtaita ja tuotantolaitoksia suljettiin. Kansainvälisen valuuttarahaston tiukassa ohjauksessa tapahtuneen talouden matokuurin jälkeen Argentiinaa kutsuttiin globalisoituvan maailman joutomaaksi.
Varsinaisesti dokumentti kuitenkin kertoi argentiinalaisesta laajasta tehtaiden valtausliikkeestä, joka oli työläisten ja ay-liikkeen vastaus ja vaihtoehto uusliberalistiselle politiikalle ja tehtaiden sulkemiselle. Tämä radikaali liike ei ole vain paikallinen ilmiö, vaan se on saanut kansalliset mittasuhteet. Vallattuja eri alojen tehtaita oli käynnistetty uudelleen jo pari sataa ja niissä oli työpaikkoja lähes 20 000. Tehtaita hallinto järjestettiin osuuskuntien puitteissa mies ja ääni periaatteella, eikä niiden tuotannon ylläpitämiseen kaivattu entisiä omistajia.
Kaikkein oleellisinta Argentiinan tehtaiden valtausliikkeen kokemuksissa on opetus siitä, että uusliberalismille, jopa sen äärimmäiselle ja väkivaltaankin taipuvaiselle muodolle on voitu esittää toimiva vaihtoehto. Tällä joukkoliikkeellä oli suuri vaikutus samaan aikaan käytyjen presidentinvaalien tulokseen ja sen vaikutuksesta Argentiinan politiikassa tapahtui käänne parempaan. Samalla se on osa laajempaa uusliberalismin ja kapitalistisen globalisaation vastaista kansainvälistä liikettä.
Se mikä Argentiinassa tapahtui suhteellisen lyhyessä ajassa, on meillä Suomessa jatkunut jo yli viisitoista vuotta. Uusliberalismi ja EU-jäsenyyden ehtojen täyttäminen ovat synnyttäneet monia mittavia ratkaisemattomia ristiriitoja. Käsillä olevassa asiakirjan luonnoksessa näitä ristiriitoja käsitellään laajasti ymmärrettynä työelämään liittyvinä ongelmina. Niihin liittyvät myös monet ammattirakenteiden ja työyhteisöjen muutokset, jotka nostavat haasteen koota tämän päivän työväenliikkeen voimia. Työväenluokka on muuttunut, laajentunut, naisvaltaistunut ja eriytynyt. Se koostuu nykyään myös entistä useammista kansallisuuksista.
Keskeisimpiä näistä on tulonjaon muutos, joka on viimeisten viidentoista vuoden kuluessa pahasti vääristynyt. Palkkatulojen osuus kansantulosta on alentunut ja voittojen osuus vastaavasti kasvanut. Käynnistymässä olevat liittokohtaiset työehtoneuvottelut tekevät tästä kärkeväksi kasvaneesta ongelmasta erityisen ajankohtaisen.
Palkkojen osuutta kansantulosta on lisättävä. Tämä on mahdollista vain palkkoja korottamalla. Palkkatulojen osuuden nostaminen ennen vuotta 1990 olleen pitkän aikavälin kesiarvon mukaiseksi edellyttäisi palkkasumman lisäämistä 20 prosentilla. Tämä kertoo palkkojen jälkeenjääneisyyden suuruusluokan. On päivänselvää, ettei parin kolmen prosentin yleiskorotuksilla muuteta yleisiä tulonjakosuhteita mihinkään.
Yleisen tulonjako-ongelman lisäksi on olemassa paikalleen jymähtänyt matalapalkkaisten naisvaltaisten alojen jälkeenjääneisyys. Naisten palkat ovat olleet jo pitkään vain noin 80 prosenttia miesten palkoista. Mitään parannusta ei ole tapahtunut huolimatta tupo-sopimuksiin sisältyneistä matalapalkka- ja naispalkkaeristä. Kyse on siitä, että tupo-sopimusten palkankorotukset ovat olleet niin matalatasoisia, ettei niiden puitteissa ole voitu korjata pienempiäkään alakohtaisia palkkausongelmia, puhumattakaan laajemmista rakenteellisista korjaustarpeista.
Erittäin laajaksi ja kärkeväksi kärjistynyt ongelma on pätkätyöntekijöiden, vuokratyön ja muiden epätyypillisten työsuhteitten lisääntyminen ja niiden työehtojen heikkous. Pätkätyöntekijöistä on syntynyt laaja ja yhä laajemmaksi paisuva joukko, joka ei tule toimeen palkkatuloillaan. Väestöliiton hiljattain teettämän tutkimuksen mukaan pätkätyöt heikentävät erityisesti naisten asemaa työmarkkinoilla. Monet vuokratyötä tekevät ovat vailla alkeellisiakin työelämän oikeuksia. Pätkätyön ongelmat kohdistuvat usein maahanmuuttajiin ja heikot työehdot ovat ulkomaisen työvoiman arkipäivää.
Suuryritysten alihankkijat, jotka yrityksinä ovat isäntäyritykseensä nähden täysin alistetussa asemassa, ovat vieneet palkka- ja työsuhdepolitiikkansa monesti äärimmäisyyksiin. Niiden toimintaa ja niiden työntekijöiden asemaa luonnehtii äärimmilleen viety kilpailu. Tällä sektorilla tavataan paljon toimintaa, joka ei kestä päivänvaloa. Kovassa kilpailutuksessa jätetään usein työntekijöiden lomakorvaukset ja sosiaaliturvamaksut, jopa verot maksamatta. Kilpailu tapahtuu työntekijöiden palkkojen ja työehtojen kustannuksella. Eikä yrittäjänkään asema ole mitenkään turvattu. Isäntä ja renki ovat usein samanlaisen kurimuksen kourissa. Esimerkiksi Nokia-yhtiö on tietoisesti siirtänyt alihankkijoilleen ns. ”likaisen työn”. Tällä sektorilla myös ay-liikkeen vaikutus on usein olematon. Se ei ole kyennyt luomaan järjestelmää, joka yltäisi näihin puitteisiin.
Työnantajat pyrkivät vakiinnuttamaan vääristyneet tulojakosuhteet tuomalla uusia esityksiä erilaisista tulospalkkaus- ja työpaikkakohtaisen sopimisen malleista. Elinkeinoelämä Keskusliiton tuoreessa palkkapolitiikkaohjelmassa sanotaan suoraan mistä näissä esityksissä on kyse. EK:n mukaan uudella palkkapolitiikalla tarkoitetaan muun muassa, että sen määrittelee yrityksen johto. Työntekijöillä ja ay-liikkeellä ei tässä ole mitään sijaa. Erääksi tavoitteeksi työnantajat asetettavatkin sen, ettei liitto- eikä keskusjärjestötasolla sovittaisi palkoista konkreettisesti mitään, tai että yritystasolla henkilökohtainen palkanosa olisi mahdollisimman suuri.
Hyvät toverit
Nyt on juuri se aika jolloin työntekijöiden ja ay-liikkeen pitää esittää palkankorotusvaatimuksia. Työn ja pääoman välisen tulonjaon oikaisemiseksi eivät riitä yritysten kansainvälisen kilpailuaseman turvaamisen perustalta lähtevät tavoitteet. On murrettava uusliberalismin määrälliset ja laadulliset, ideologiset, poliittiset ja organisatoriset puitteet. Tämä voi tapahtua vain luomalla painetta alhaalta ylöspäin ammattiliittojen johtoon, jotta ne eivät ohita kenttätason esityksiä. Vaaditaan taisteluasennetta ja taisteluvalmiuksien kypsyttämistä. Eikö nyt ole aika esittää palkojen työpaikkakohtaista korottamista, kun työpaikkakohtaisuudesta niin paljon meteliä pidetään.
Meidän kommunistien on tuotava tulonjakokeskusteluun ne perusteet, joita muut eivät nyt tuo. On osoitettava, varsinkin kun se on kirkkaasti osoitettavissa, että varaa palkkojen korotuksiin on runsain mitoin. Ei tarvitse paljon muuta kuin katsoa vaikka tämän vuoden kuluessa jaettavia ennätysosinkoja, joiden arvioidaan nousevan yli 12 miljardin euron.
Palkkojen korottamien tulojen ensijaossa antaa myös lisää mahdollisuuksia työttömyysturvan, eläkkeiden ja julkisten palvelujen kehittämiseen.
Meidän on paljastettava läpeensä mätä tulopoliittinen mekanismi, jolla niin monet vuodet on huijattu alamittaisiin sopimusratkaisuihin. On vaadittava julkisen sektorin naisten palkkojen korotuksista annettujen vaalilupausten pitämistä.
On käynnistettävä ay-liikkeessä keskustelu ja toiminta sellaisten normien aikaansaamiseksi, joilla turvataan työntekijöiden oikeudet ja vaikutusmahdollisuudet työpaikoilla. Tämä lähtökohta voisi tuoda uudet eväät työpaikkakohtaisuuden ja näin voidaan torjua työnantajavallan lisääntyminen, jota EK tavoittelee.
Hyvät toverit
Väitän, että Suomessa ei ole pitkiin aikoihin ollut sellaista työllisyyspolitiikkaa, jolla olisi työttömyyttä määrätietoisesti alennettu. Viimeisen viidentoista vuoden aikana tehdyt tuporatkaisut, joiden tärkein perustelu on ollut työllisyyden tukeminen, on ollut bluffia ja silmänlumetta. Työvoimapolitiikka on jätetty markkinavoimien armoille ja kapitalistit ovat hyödyntäneet pitkään kestäneen suurtyöttömyyden täysimääräisesti. Näkyvin tulos eri hallitusten harjoittamasta työllisyyspolitiikasta on se, että kokoaikaisia työsuhteita on johdonmukaisesti muutettu pätkätöiksi.
Tunnettu tosiasia on, että välittömästi sodan jälkeen syntyivät ”suuret ikäluokat”. Nämä ikäluokat ovat kymmeniä tuhansia suurempia kuin 1960- ja 1970-luvuilla syntyneet ikäluokat, jotka ovat tulleet työelämään 1990 -luvun alun laman ja kaikkein korkeimman suurtyöttömyyden jälkeen.
Työttömyys kasvoi 1990-luvun alkuvuosina lyhyessä ajassa 400 000:lla ylittäen korkeimmillaan 600 000:n rajan. Tuolloin työttömyysaste ylitti 20 prosenttia. Viime vuonna työttömiä oli edelleen lähes 400 000. Tähän työttömyyden alenemaan on lähes pelkästään se luonnollinen selitys, että työikäisten ikäluokista on poistunut enemmän väkeä kuin niihin on tullut. Näin on vapautunut työpaikkoja ja kokonaistyöttömyys alentunut samaa tahtia. Se ei siis ole minkään hallituksen niin sanotun työllisyyspolitiikan ansiota.
Työllisyysasteen lievä kasvu johtuu pääosin sitä, että pätkätyötä tekevät lasketaan työllisiksi vaikka he ovat käytännössä osittain työttömiä. Todellista tilannetta kuvaa hyvin myös se, että tilastojen mukaan vuonna 2006 tehtiin niin paljon vähemmän työtunteja kuin vuonna 1990, että jotta nyt päästäisiin samaan työtuntimäärään, pitäisi työllistää täysipäiväisesti noin 210 000 ihmistä lisää.
Myöskään paljon puhutulla talouden kasvulla ei ole ollut työllisyyden kehitykseen vaikutusta, joka sillä on väitetty olevan. Jos talouden kasvulla ja työllisyyden kehityksellä olisi näissä oloissa jokin yhteys, meillä olisi ajat sitten ollut mittava työvoimapula. Bruttokansantuote on kasvanut vuoden 1990 tasosta, joka oli siihen mennessä korkein, yli 45 prosentilla vuoteen 2006 mennessä. Talouden kasvu on ohjattu aivan muihin tarkoituksiin kuin työllisyyden parantamiseen tai työntekijöiden palkkoihin. Kyse on vuositasolla kymmenien miljardien eurojen tulonsiirrosta yritysten voittoihin ja rikkaitten rikastuttamiseen.
Työttömyydellä pelaaminen ei ole vähentynyt, vaan nyt työttömyyden lisäämistä käytettään muun muassa pörssikurssien vedättämiseen ja kannattavia tehtaita lakkautetaan synnyttäen näin paikallisia katastrofeja eri puolille maata. Yhä lisääntyvässä määrin työpaikkoja siirretään myös halvan työvoiman maihin.
Kuka siis tarvitsee työttömyyttä? Miten on mahdollista, että sivistysvaltiona itseään pitävässä maassa edellä kuvattu tilanne voi jatkua vuodesta toiseen. Eikö ay-liikkeessä olisi vihdoinkin kriittisen itsetutkiskelun ja suunnan muuttamisen tarve.
Me esitämme, että kielletään irtisanomiset ja lomautukset taloudellisesti kannattavissa yrityksissä. Tämä merkitsee sitä, että muun muassa työnantajien työnjohto-oikeutta rajoitettaan ja nykyisen työntekijöiden ulosheittolaiksi muodostuneen yt-lain sijaan työntekijöiden irtisanomissuojaa parannetaan ratkaisevasti.
Lumepolitiikan sijaan on siis puututtava työttömyyden todellisiin syihin. Julkinen sektori on nostettava uudelleen arvoonsa sekä työllisyyden parantamisen näkökulmasta että työhön osallistumisen edellytysten parantamisen näkökulmasta.
Työajan lyhentäminen on jo Marxin ajoista lähtien ollut kommunistien keskeinen vaatimus. Työajan lyhentämisen merkitys on edelleen ajankohtainen. Esitämme työaikalain muutamista niin, että työaika lyhenee kolmeenkymmeneen tuntiin viikossa ansioita alentamatta. Vaikka se ei kertaheitolla ja lopullisesti poista työttömyyttä ja työelämän muita ongelmia, sen vaikutukset työntekijöiden kannalta ovat kuitenkin laaja-alaiset. Se vaikuttaa ilman muuta työllisyyden parantumiseen. Radikaali työajan lyhentäminen inhimillistää itse työelämää ja helpottaa nykyistä työpaikoilla ilmenevää pahoinvointia. Näin saadaan myös enemmän aikaa lapsille ja perheille.
Edellä kuvaamani talouden, tulonjaon ja työllisyyden kehityksen valossa radikaali työajan lyhentäminen on mahdollista ja myös välttämätöntä. Se on vaihtoehtoinen suunta nykyiselle epäterveelle kehitykselle. Tämä asia ei kuitenkaan ole sanomalla selvä, vaan se on selkeä luokkataistelukysymys.
Hyvät toverit
Lopuksi haluan puhua vähän tärkeästä yhteiskunnallisen muutoksen avaintekijästä, eli ammattiyhdistysliikkeestä. Me arvostelemme oikeutetusti ay-liikkeen johtoa siitä, että se on alistunut uusliberalistisen politiikan takuumieheksi. Tässäkin ay-liikettä on ollut muutoksen tekijän roolissa, vaikkakin nykyisin työläisten kannalta vahingollisten muutosten. Ay-liikkeen johdolla ei ole nyt tarjota visiota tulevaisuudesta, eikä se kykene vastaamaan nykyajan haasteisiin.
Ay-liikkeen toimintakyky on viimeisten parin kymmenen vuoden kuluessa rapautunut pahasti. Monet kenttätason turhautunee aktiivit sanovat, että se on latvasta laho.
Vaarana on, että tämä lahotustauti laskeutuu myös ay-liikkeen juuriin, eli perustasolle. Tästä on valitettavasti jo hälyttäviä merkkejä. Ay-liikkeen jäsenmäärä on laskusuunnassa. Aktiivisesti osallistuvien määrä on supistunut niin, että huomattava osa ay-liikkeestä toimii vai työpaikkojen luottamusmiesten varassa.
Ay-liikkeen johtajat yrittävät ratkaista päälle kaatuvia ongelmia muodostamalla liitoista suurempia kokonaisuuksia. Parhaillaan on menossa eräitten keskeisten saklaisten liittojen erittäin laaja fuusiohanke. Suurliittojen muodostaminen on johtajien tapa yrittää ratkaista päälle kaatuvia ongelmia. Vielä ei ole yhtään esimerkkiä siitä, että jonkun liittofuusion tuloksen olisi toiminnallisuus ja politiikan linja parantunut. On käynyt päinvastoin. Liitojohto on etääntynyt entisestään jäsenistöstä, sisäinen demokratia on heikentynyt. Niistä on tullut pikku SAK:koita, jotka toimivat tulopolitiikan mekanismien mukaisesti.
Ay-liike voi tervehtyä ja täyttää tehtävänsä työntekijöiden etujen puolustajan vain perustason aktiivisuuden kasvun kautta. Meille kommunisteille tämän on ollut ay-toiminnan peruslähtökohta aina. Tältä pohjalta voi kehittyä myös liittorajat ylittävä yhteinen taistelu ja solidaarisuus.
Työväenliikkeessä on aina ollut vaarana, että johto irtautuu joukoista. Jäsenten ja persustason aktiivisuus ja paine on se demokraattinen keino, jolla johto pysyy ruodussa. Se on myös keino jolla tuetaan johtoa silloin kun yhdessä käydään taistelua työväen eduista. Kun ajattelemme niitä suuria tulonjakoon, työttömyyden poistamiseen, työajan lyhentämiseen, kansainvälisyyteen ja työelämän demokratisoimiseen liittyviä ongelmia ja haasteita, niin niitä ei voi toteuttaa vain neuvotteluteitse eikä johtajien hyväkään tahdon voimalla. Siihen tarvitaan laajaa joukkoliikettä ja aktiivista perustason toimintaa. On syytä ottaa oppia alussa mainitsemastani argentiinalaisten työläisten määrätietoisuudesta ja aktiivisuudesta.
Omalta osaltamme tästä seuraa johtopäätös: Meidän on ryhdyttävä töihin toden teolla.
Arto Viitaniemi 10.6.07:
