Hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä

Suomen naiset saavuttivat äänioikeuden toisina maailmassa vuonna 1906. Sen jälkeen vaadittiin ankara kamppailu, jonka tuloksena naisilla tunnustettiin olevan miesten kanssa tasa-arvoiset oikeudet kaikilla yhteiskunnan aloilla, niin opiskelussa, työelämässä, kuin parisuhteessakin.

Tällä hetkellä Suomi on maailman johtavia maita, jos laskentaperusteeksi otetaan Arkadianmäellä istuvien naisedustajien määrä. Kahdestasadasta edustajasta kahdeksankymmentäneljä on naisia, heidän joukossaan useita ministereitä. Suomessa on myös nähty ensimmäiset naiset niin valtiovarainministerinä, jo kahteen kertaan pääministerinä ja meillä on ollut kahden kauden ajan myös naispresidentti.

Tämän joukon luulisi kykenevän valvomaan myös naisten tasa-arvoista asemaa yhteiskunnassamme. Naisten suhteellinen osuus päättäjistä on taattu erilaisilla laeilla ja niiden toteutumista on valvottu, joten naisten määrä noussee myös jatkossa. Valitettavasti pelkkä sukupuoli ei riitä takeeksi siitä, että nämä valtaan nousseet naiset muistaisivat myös pitää huolen tasa-arvoisen politiikan edistämisestä muuallakin kuin poliittisissa virkanimityksissä tai erilaisten hallitusten kokoonpanossa.

Nykyinen eduskunta on jatkanut yhtä naisvihamielistä politiikkaa kuin kaikki edellisetkin. Päätökset eivät ole olleet suoria tekoja naisten asemaa vastaan, mutta ne ovat silti heikentäneet sitä jatkuvasti. Kaikkein kipeimmin suomalaisiin naisiin on iskenyt se, miten eduskunnan siunauksella on heikennetty hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Nämä leikkaukset ovat koskettaneet lähes kaikkia suomessa asuvia työläisiä, mutta erityisen suuri vaikutus niillä on ollut naisten asemaan ja mahdollisuuksiin.
Suomalainen hyvinvointivaltio on mahdollistanut naisten osallistumisen työelämään kodin ulkopuolella.

Päinvastoin kuin usein saa poliitikkojen suusta kuulla, eivät naiset jää Suomessa liian helposti kotiin hoitamaan lapsia töihin palaamisen sijaan. Pohjoismaisissa vertailuissa käy ilmi, että ne naiset, joilla on työpaikka johon palata, myös tekevät niin yleensä heti lapsen täyttäessä vuoden ja alle kouluikäisten lasten äitien osallistuminen työelämään on jopa yleisempää kuin muissa Pohjoismaissa. Koulutetut ja työllistyneet naiset ovat ahkeria työntekijöitä.

Ongelma on siinä, että on olemassa suuri joukko naisia, joilla ei ole koulutusta tai töitä. He jäävät kotiin. Ei siksi, että se olisi valinta, vaan siksi ettei töitä ole. Näitä naisia on turha patistaa ja pakottaa työmarkkinoille ennen kuin meillä on todella tarjota heille työpaikkoja. Kotona olevan naisen tilanne ei siitä juuri muutu, että hän on kotona nauttimassa työmarkkinatukea kotihoidontuen sijaan.

Jotta myös kotiäideillä ja muilla työttömillä naisilla olisi mahdollisuudet päästä työelämään mukaan, tarvitaan radikaali muutos tulonjaossa pääomilta työntekijöille. Sen toteuttamiseksi Suomen kommunistinen puolue vaatii siirtymisen 6-tunnin työpäivään ansiotasoa alentamatta. Näin olisi mahdollista luoda uusia oikeita työpaikkoja ja helpottaa myös kaikkien niiden työtaakkaa, joiden voimat eivät tahdo riittää arjen pyörittämiseen. Muutos kuulostaa radikaalilta, mutta esimerkiksi Ruotsissa se on todettu toimivaksi ja mahdolliseksi ratkaisuksi, eikä ole kauaa siitäkään kun siirtymistä viisipäiväiseen työviikkoon pidettiin mahdottomana.

Suomalaisten naisten koulutustaso on jatkanut kasvuaan, vaikka samaan aikaan mahdollisuudet jatkaa opiskelujen jälkeen työelämässä ovat heikentyneet. Naisvaltaiset alat ovat joutuneet säästöjen ja leikkausten kohteeksi. Kunnalliset palvelut työllistävät erittäin paljon naisia, jotka leikkausten vuoksi menettävät työnsä tai siirtyvät pakkoyrittäjiksi. Kun puoluejohtajat, sukupuoleen katsomatta, puhuvat työpaikkojen lisäämisestä, he puhuvat miesten työpaikoista.

Teollisuustyöpaikat ovat edelleen suurimmaksi osaksi miesten töitä ja ne on poliittisessa puheessa nostettu tavoiteltavaksi asiaksi. Sen sijaan naisvaltaiset kunnalliset työpaikat ovat samoissa puheissa turhaa byrokratiaa ja verovarojen tuhlausta, josta on päästävä eroon.

Suomen kommunistinen puolue uskoo laadukkaisiin kunnallisiin palveluihin. Ne eivät synny itsestään vaan niille on luotava oikeat taloudelliset edellytykset. Kuntien rahoitusta on välittömästi parannettava perumalla kuntien valtionosuuksien leikkaukset, säätämällä kunnallisvero progressiiviseksi ja saattamalla myös pääomatulot kunnallisverotuksen piiriin. Näin saatava rahoitus on ohjattava ensisijaisesti julkisten palveluiden parantamiseen.

Pienipalkkaisten tavallisten työssäkäyvien naisten on arjessaan onnistuttava sovittamaan yhteen työelämän kiristyvä tahti ja kovenevat vaatimukset perheen hoivavastuuseen. Vaikka tasa-arvo on lisääntynyt monilla aloilla, on äideillä edelleen suurempi vastuu kotitöistä ja etenkin lasten hoitamisesta. Tätäkin ongelmaa on mielestäni tarkasteltava tulonjaollisesta näkökulmasta.

Perheiden toimeentulon kiristyessä on taloudellista realismia, että paremmin tienaava puoliso keskittyy uraansa ja työntekoon. Tällä hetkellä, kiitos epätasa-arvoisen palkkauksen, se paremmin ansaitseva on perheessä edelleen usein yleensä mies. Tästä syntyy helposti itseään ruokkiva kierre, joka syrjäyttää yhä useampia naisia työelämästä. Naisten palkkojen saattaminen samalle tasolle miesten palkkojen kanssa on edellytys tasa-arvon toteutumiseen yhteiskunnassamme.

Hyvinvointiyhteiskunta on tasoittanut hoivavastuun taakkaa luomalla kunnalliset päiväkodit. Niiden tarjoama laadukas päivähoito on edellytys naisten työssäkäynnille. Valitettavasti myös tässä säästetään niin, että se iskee kipeimmin naisiin. Sen sijaan, että päivähoitopalveluita kehitettäisiin joustavammiksi ja paremmin perheiden tarpeita vastaaviksi, keskitytään palvelun saatavuuden rajaamiseen.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventaminen olisi ensimmäinen askel tiellä, joka johtaa siihen että naiset joutuvat lopulta jälleen anelemaan päiväkodinjohtajalta oikeutta saada tuoda lapsensa päivähoitoon. Erityisesti yksinhuoltajaäideille päivähoitopalvelut ovat välttämättömyys, ilman vuoropäivähoitoa ja muita yhteiskunnan tarjoamia joustoja he eivät voi ottaa töitä vastaan.

Suomen kommunistinen puolue vaatii, että subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta on pidettävä kiinni, päiväkodeissa on oltava riittävästi ammattitaitoista henkilökuntaa ja lapsiryhmien kokoa on rajoitettava lailla. Näin taataan se, että äidit voivat luottaa lasten saavan laadukasta päivähoitoa.

Lastenhoidon lisäksi myös ikääntyneiden vanhempien hoito jää naisten tehtäväksi. Tämän päivän Suomessa myös vanhustenhoito on joutunut leikkausten kohteeksi. Kukaan tuskin haluaa jättää vanhempiaan heitteille, vaan yhteiskunnan ollessa kykenemätön kantamaan vastuutaan entisistä veronmaksajistaan, tulee yhä suurempi joukko naisia valitsemaan ”vapaaehtoisen” vetäytymisen työmarkkinoilta ja ryhtymisen omaishoitajan rankkaan tehtävään.

Tämä johtuu pitkälti myös siitä, että hallitus on ottanut linjakseen pitää vanhukset mahdollisimman pitkään asumassa kodeissaan ja on siksi toiminut niin, että vanhusten sairaala- ja muut hoitopaikat ovat jatkuvasti vähentäneet.

On syntynyt tilanne, jossa huonokuntoiset vanhukset jäävät helposti kotiinsa heitteille ja heidän tyttärensä yrittävät parhaimmillaan hoitaa työn, pienet lapset ja ikääntyvät vanhemmat. Tässä tilanteessa ei ole ihme, että yhä useammat keski-ikäiset naiset palavat loppuun tai valitsevat vapaaehtoisen vetäytymisen työelämästä jaksaakseen selviytyä kaikista velvoitteistaan.

Suomen kommunistisen puolue haluaa taata kaikille vanhuksille kunnollisen ja heidän tarpeitaan vastaavan hoidon. Tämä hoito on toteutettava niin, ettei vanhusten tarvitse itse vaatia oikeuksiaan vaan ne taataan heille. Harvalla sairaalahoidon tarpeessa olevalla vanhuksella on itsellään enää voimia ajaa omaa asiaansa. Vastuu hoidon järjestämisestä on oltava kunnilla ja valtion on taattava siihen riittävät taloudelliset resurssit.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin paras lahja tasa-arvolle on ollut sen kyky vastata naisten ja perheiden tarpeisiin luomalle kunnallisia palveluita. Se ei ole sattumaa vaan seuraus siitä, että yhä uudet naissukupolvet ovat nousseet barrikadeille vaatimaan äänioikeutta, lapsilisiä, päivähoitoa, tasa-arvoista palkkausta, oikeutta koulutukseen – siis vaatimaan oikeutta itselleen ja kaikille sisarilleen yhdessä ja yhteisesti. Valitettavasti suurin osa niistä 84 naiskansanedustajasta, joiden tällä hetkellä tulisi olla osa tuota rintamaa, ovat unohtaneet tämän yhteisen taistelun ja sen merkityksen.

Kevään eduskuntavaaleissa on mahdollista tehdä tähän muutos äänestämällä eduskuntaan rehellisiä luokkatietoisia kommunistinaisia, jotka muistavat, miten suuria uhrauksia vaadittiin hyvinvointivaltion luomiseksi ja miten valtavan arvokas se meille kaikille Suomessa asuville naisille on.

SKP