EI kapitalismille – alustus Nuorten filosofiatapahtumassa

Maailmassa on tietoa, osaamista ja rikkautta enemmän kuin koskaan. Mutta köyhyys ja turvattomuus lisääntyvät, eikä vain kehitysmaissa vaan myös rikkaimmissa maissa. On tekemätöntä työtä, mutta työttömyys pahenee. Ilmastonmuutoksen kiihtyminen kertoo siitä, että koko ihmiskunnan tulevaisuus on uhattuna.

Ongelmissa ei ole kyse vain yksittäisistä virheistä vaan virheellisestä systeemistä. Kapitalismille on järjestelmänä ominaista ”kasaaminen kasaamisen vuoksi, tuotanto tuotannon vuoksi”, kuten Karl Marx Pääomassa kirjoitti.

Pääoman logiikka alistaa niin ihmisen kuin luonnon voitontavoittelulle, vain talouden välikappaleeksi. Samalla kun kilpailu markkinoista ja voitoista tuottaa uusia keksintöjä ja tavaroita, se tuhoaa työpaikkoja ja kokonaisia tuotannonaloja, tuhlaa luonnonvaroja ja asettaa ihmiset jatkuvasti kilpailemaan, jopa sotimaan toisiaan vastaan.

Voitontavoittelu johtaa pääomien liikakasautumiseen. Yhtäältä on liikaa tuotantoa ja toisaalta liian vähän ostovoimaa, joillain on ylen määrin tavaraa ja toisilla ei edes ruokaa ja asuntoa. Nykyiselle kapitalismille on lisäksi ominaista rahalla, pörssikursseilla ja odotusarvoilla keinottelevien finanssimarkkinoiden paisuminen. Ne irtaantuvat yhä enemmän reaalisesta taloudesta, jossa työllä luodaan hyvinvointia. Eurokriisi on esimerkki siitä, miten finanssimarkkinat alistavat ja rosvoavat muuta yhteiskuntaa. Tuetaan pankkeja kun pitäisi tukea vaikeuksissa olevia ihmisiä.

Suursijoittajat, suuryhtiöt ja vahvimmat valtiot pyrkivät selviytymään talouden kriiseistä panemalla laskut heikompien maksettavaksi. Tähän kuvaan sopii, että leimataan esimerkiksi kreikkalaiset tai maahanmuuttajat syypäiksi. Kriiseissä ei ole kuitenkaan kyse kansallisuuksien vaan yhteiskuntaluokkien välisistä konflikteista. Käynnissä on valtava tulojen, varallisuuden ja vallan uudelleenjako pienen raharikkaan eliitin hyväksi.

Nykyisen järjestelmän mielettömyyttä kuvastaa, että suurituloisimmat voivat tienata alle minuutissa enemmän kuin moni tavallinen työntekijä kuukaudessa. Muutaman maailman rikkaimman ihmisen omaisuuden arvo on suurempi kuin köyhimpien maiden lähes miljardin ihmisen yhteenlaskettu bruttokansantuote. Ja murto-osalla asevarusteluun vuodessa käytettävistä 1 500 miljardista voitaisiin YK:n laskelmien mukaan ratkaista kipeimmät maailmanlaajuiset ekologiset ja köyhyyden ongelmat.

Kapitalismi on yhä epäoikeudenmukaisempi, epädemokraattisempi, tuhoisampi ja vaarallisempi järjestelmä, joka ei kykene ratkaisemaan köyhyyden, työttömyyden ja ilmastonmuutoksen kaltaisia välttämättä ratkaisua vaativia ongelmia. – Siksi sanon kapitalismille EI.

EI on KYLLÄ 2000-luvun sosialismille

Nykyaikaisen yhteiskunnan kehitys riippuu entistä enemmän muusta kuin vain välittömästä, mekaanisesta työstä ja siihen käytetystä ajasta. Keskeistä on työntekijöiden osaaminen ja yhteistyö, informaation hallinta, energian ja luonnonvarojen säästäminen, teknologian ja julkisten palvelujen kehitys. Samalla on kasvanut ristiriita työn yhteiskunnallisen luonteen ja tuotantovälineiden yksityisen omistuksen välillä. Tämä näkyy nyt esimerkiksi telakkateollisuuden kriisissä, jonka taustalla on ristiriita tuotannon pitkäjänteisen kehittämisen tarpeiden ja suursijoittajien tavoittelemien pikavoittojen välillä.

Työntekijöiden tietotaidon, osallistumisen ja yhteistyön kasvava rooli kertoo työväen itsehallinnon mahdollisuuksista. Mihin esimerkiksi STX:n telakalla tarvitaan korealaisomistajia? Toisaalta se on meille kommunisteille ja sosialisteille haaste kehittää käsitystämme siitä, millaisia ovat yhteiskunnallisen omistuksen järjestämisen nykyaikaiset tavat. Ehkä osviittaa löytyy Marxin kirjoituksista, joissa hän kuvasi sosialismia vapaiden tuottajien osuuskuntina ja demokratian täydellistymisenä. Kyse on demokratian ulottamisesta talouteen niin, että omistus ei anna enää kenelläkään valtaa riistää ja alistaa muita.

Omistuskysymystä ei ratkaista kertaheitolla, eikä vain valtaamalla valta valtiossa ja vaihtamalla pomoja.

Tähänastisten kokemusten valossa siirtyminen kapitalismista sosialismiin on pitkä prosessi. Yhteiskunnallisen omistuksen erilaisilla muodoilla pitää olla siinä niin keskeinen asema, että kehitystä voidaan ohjata demokraattisesti ja suunnitelmallisesti. Samalla on tärkeä varmistaa alhaalta ylöspäin kasvavan demokratian ja työntekijöiden itsehallinnon keinoin, että kollektiivinen omistus ei luo pohjaa byrokraattisen eliitin vallalle. Toisaalta tarvitaan myös keinoja ohjata kansainvälistä työnjakoa ja yhteistyötä demokraattisesti. Tarvitaan vaihtoehto eurojärjestelmän kaltaiselle autoritaariselle komennolle.

Ympäristökatastrofien uhkaamassa maailmassa on selvää, että sosialismi ei voi tarkoittaa vain kapitalismissa luotujen tuotantovoimien ottamista haltuun ja jatkamista määrälliseen kasvuun perustuvalla taloudellisen kehityksen tiellä.

Tarvitaan uudenlainen taloudellisen kehityksen malli, joka perustuu energian ja luonnonvarojen säästämiseen, oikeudenmukaisempaan tulonjakoon, henkisen työn ja kulttuurin kasvavaan osuuteen ja jossa työn tuottavuuden kasvua käytetään myös työajan lyhentämiseen. Ekologisesta näkökulmasta sitä voisi kuvata koko kansantalouden mittakaavassa toteutettavaksi kierrätystaloudeksi.

Muutoksen tekijät

Runsaat kymmenen vuotta sitten, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vallitsi oikeiston piirissä euforia kapitalismin voitosta. Sosialismin katsottiin jääneen vain historian lehdille. Tänään on toisin. Yhä harvempi uskoo markkinoiden vapauteen ja entistä useampi on kiinnostunut etsimään vaihtoehtoja pääoman vallalle. Kysytään, eikö talouden pitäisi olla olemassa ihmistä varten eikä päinvastoin.

Suomen poliittisen tilanteen paradokseja on, että samaan aikaan kun ihmisten tyytymättömyys ja radikaalien muutosten tarpeet kasvavat, ovat eduskunnan vasemmistopuolueet mukana tekemässä oikeistolaisia ratkaisuja hallituksessa. Eivätkä vain hyväksymässä niitä vaan myös selittämässä ihmisille, että toinen toistaan seuraaville heikennyksille ei ole vaihtoehtoja. Ja mukana Euroopan unionissa ajamassa läpi kurjistamisohjelmia, jonka tuloksena useista Euroopan maista on muodostunut Punaisen Ristin mukaan katastrofialueita.

Esimerkiksi Espanjassa ja Kreikassa nuorista on työttömänä jo yli puolet ja koko väestöstä ennustetaan lähes 40 prosentin elävän kohta köyhyydessä. Aiheesta on kysytty, mihin ovat unohtuneet 30-luvun opetukset suurtyöttömyyden ja sosiaaliturvan romuttamisen myötä nousseesta fasismista?

Eri puolilla Eurooppaa järjestetyt yleislakot, suuret mielenosoitukset, todellista demokratiaa vaativat Occupy-liike ja radikaalin vasemmiston eteneminen monissa maissa kertovat siitä, että vaihtoehtoja löytyy eikä nykymenoon tarvitse alistua. Samasta kertoo useiden Latinalaisen Amerikan maiden suuntautuminen vasemmalle, kohti 2000-luvun sosialismia.

Suomessakin useimpien ihmisten toiveissa ovat vahvasti esille perinteisesti vasemmistolaisina pidetyt arvot, kuten julkisten palvelujen kehittäminen, oikeudenmukainen tulonjako, suuryhtiöiden vallan rajoittaminen sekä Naton ja sodan vastaisuus. Oikeisto on kuitenkin kyennyt valtaamaan julkisessa keskustelussa aloitteen siinä, mitä pidetään mahdollisena, millä käsitteillä yhteiskuntaa tarkastellaan ja mitä kannattaa tehdä. Tarvitaan niitä, jotka asettavat kyseenalaiseksi vallalla olevia totuuksia, kysyvät kenen etuja ne palvelevat, ”antavat asioille oikeat nimet” (Bertolt Brecht) ja tuovan keskusteluun toisenlaisen kehityksen välttämättömyyden.

Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta, joka on loihtinut esiin valtavat tuotannon ja vaihdon välineet, muistuttaa taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia (Kommunistisen puolueen manifesti). Kapitalismi on kuin kohti tuhoa ennätysvauhtia kulkeva Titanic. Siksi se aave, josta Marx ja Engels Manifestissa kirjoittivat, kummittelee tänäänkin Euroopassa, ”kommunismin aave”.

Yrjö Hakanen