Kommunistit vaaleissa

Kevään 2023 eduskuntavaaleissa Suomen kommunistinen puolue on mukana omana puolueenaan ja omilla listoillaan. Tilannetta voi lähestyä analyyttisesti marxilaisen perinteen ja työväenliikkeen pitkän kokemuksen antamilla opetuksilla.
Länsimaisen parlamentaristisen järjestelmän historia voidaan ajoittaa Ranskan suuren vallankumouksen 1789 ajoille. Se oli eräs käännekohta, kun monarkialle perustuva sääty-yhteiskunta alkoi murentua. Samalla kuin puolivahingossa syntyivät nykyäänkin vallitsevan, demokraattiseksi kutsutun poliittisen järjestelmän hahmotelmat.

Sittemmin saksalainen filosofi G.W.F. Hegel määritteli yhteiskuntaa erottelemalla valtiollisen, virallisten instituutioiden alueen ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan alueen. Hegelin mukaan modernissa, länsimaisessa yhteiskunnassa on kaksi toisistaan eroavaa sfääriä: virallinen, valtiollinen, instituutioiden ja viranomaisten taso ja sen ulkopuolinen, jopa edelliselle vastakkainen kansalaisyhteiskunnan taso, joka pitää sisällään muun muassa taloudellisen toiminnan sekä järjestöt ja muun kansalaisten ruohonjuuritason toiminnan.

1800-luvun edetessä kapitalistiluokka oli tietysti tyytyväinen saavuttamaansa poliittiseen asemaan, jossa aiemmin hallinut aatelisto pakotettiin myöntymään muodollisiin valta-asemiin. Hallitseva luokka ei ollut kuitenkaan ottanut huomioon yhtä seikkaa: kapitalistisen tuotantotavan kehittyessä samalla muodostui ja tietoisemmaksi kasvoi aiemmin palkkaorjiksi alistettu työväenluokka, joka alkoi vaatia paitsi taloudellisia myös poliittisia oikeuksia.

Liberalismin periaatteisiin kuuluu vahvasti vapauden ja poliittisten oikeuksien sitominen omistukseen ja varallisuuteen. Nouseva työväenluokka alkoi entistä kiivaammin kyseenalaistaa tuota liberalismin perusajatusta.

Ensimmäiset kommunistiset liikkeet perustettiin Euroopassa 1800-luvun puolen välin kieppeillä. Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat Kommunistisen puolueen manifestin, joka ei tietenkään syntynyt missään tyhjiössä vaan oli tilaustyö perusteilla olevalta Kommunistien liitolta, ensimmäiseltä kansainväliseltä kommunistiselta puolueelta.

Manifesti oli sotahuuto vasta muodostuvassa olevan työväenluokan puolesta tilanteessa, jossa kirjoittajien mukaan kapitalistinen tuotantojärjestelmä – kaikesta edistyksellisyydestään huolimatta – ei kyennyt vastaamaan kehittyvien tuotantovoimien ja niiden mukana syntyneen työväenluokan tarpeisiin saati vaatimuksiin.

Huuto ei aikanaan tavoittanut kovinkaan monia, mutta sen kuuli venäläinen V. I. Lenin tovereineen muutama vuosikymmen myöhemmin.

Kommunistinen puolue syntyi tarpeesta muodostaa synteesi toisaalta valtion rakenteissa, parlamentissa toimivan orgaanin ja toisaalta syvästi kansalaisyhteiskunnan, ennen muuta työväenluokan erilaisten järjestäytymistapojen välillä.
Nykyiset suomalaiset puolueet tavoittelevat lähinnä kannatusta vaaleissa. Niiden ensisijainen vaikuttamisen tapa on poliittisten rakenteiden, valtuustojen, eduskunnan, hallituksen kautta ja samalla rakenteiden rajoittamaa.
Kommunistisen puolueen tarkoitus on kapitalistisen järjestelmän vallitessa toimia kaikilla mahdollisilla yhteiskunnan areenoilla – myös parlamentaarisella tasolla.

Lenin huomauttaa, että työväenluokan on välttämätöntä käyttää parlamenttia, mutta ei vanhaan tapaan vaan uuteen, vallankumoukselliseen tapaan.

Lenin hahmotteli kommunistisen puolueen poliittisia toimintaedellytyksiä ja tehtäviä. Leninin mukaan kommunistisen puolueen poliittinen toiminta ei saa typistyä parlamentaristiseen toimintaan, kuten muilla puolueilla, eikä se ole edes keskeisin tavoite.

Porvarillinen parlamentti on Leninin mukaan kaikesta huolimatta historiallisesti edistyksellinen aikaisempaan verrattuna. Parlamentarismi on luonut työväenluokalle mahdollisuuden oppia tuntemaan itsensä ja luoda työväenliikkeen ja kommunistiset puolueet.

Toisaalta Lenin korostaa parlamentarismin rajoittuneisuutta ja ehdollisuutta. Tämä on entistä selvempää nykyään, kun rahapiirien edut ja kansainvälinen imperialismi rajoittavat todellisen kansanvallan toteutumista parlamentin kautta.
Porvarillinen demokratia kykenee työväenluokan näkökulmasta vain muodolliseen yhdenvertaisuuteen, koska työväenluokan riistoa se ei voi lopettaa.

Lenin ottaa esille vallankumouksellisen parlamentarismin käsitteen. Vallankumouksellisen parlamentarismin kautta voidaan paljastaa kapitalismin mädännäisyyttä, valistaa työväenluokkaa muodostamaan itsenäinen luokkapuolue ja käyttää parlamenttia työväenluokan vapauttamisen puolesta käydyn taistelun keinona.

Kommunistien ei kannata jättää käyttämättä tilaisuuksia kamppailla sellaisten reformien puolesta, joiden avulla voidaan parantaa työväenluokan ja vähävaraisten asemaa.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee luokkataistelu kahden keskenään sovittamattomassa ristiriidassa olevan poolin, työn ja pääoman välillä. Tätä ristiriitaa ei voida ratkaista porvarillisen valtion virallisissa instituutioissa. Tämän vuoksi parlamentin ulkopuolella tapahtuva joukkojen kamppailu on Leninin mukaan aina tärkeämpi muoto kuin parlamenttitaistelu.

Pääkriteerinä valittaessa kamppailun muotoja on oltava se kuinka ne kehittävät joukkojen aktiivisuutta ja tietoisuutta ja osoittavat niille niiden oman voiman.

Tänä päivänä rahan valta, median pintaspektaakkeli ja kapitalistisen ideologian hegemonia korostuvat entistä enemmän. Millä tavalla kommunistit kykenevät enää vähine resursseineen käyttämään parlamentaarisia vaaleja mihinkään poliittisten päämääriensä tavoitteluun – se on hyvä kysymys.

Vaaleissa olemme silti mukana. Leninin viitoittamalla tiellä.


Kirjallisuus:
Hegel, G.F.W. Oikeusfilosofian pääpiirteet, eli, Luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. Pohjoinen 1994.
Lenin, V.I. Marxilaisuus ja revisionismi. Teokset XV.
Lenin, V.I. Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky. Teokset XXVII.
Lenin, V.I. Venäjän vallankumous ja kansalaissota. Teokset XXVI.
Marx-Engels. Kommunistisen puolueen manifesti. 1848.
https://www.skp.fi/asiakirjagalleria/kommunistisen-puolueen-manifesti