Uskonsa menettäneille

Välillä pohdin, onko politiikka sittenkin ja kaikesta huolimatta uskonasia. Äänestyspäätös tehdään monesti ihan muiden seikkojen kuin faktojen perusteella, ja vaaleissa aktiivista vaalityötä tekevillä ihmisillä – ehdokkailla ja tukijoilla – monesti on usko johonkin. Vaalit eivät ole pelkästään kauneuskilpailu, jossa joku pääsee palkintosijoille, vaan niihin myös tiivistyvät monen toiveet, usko ja mahdollisuudet. Vai kiistääkö joku, ettei Perussuomalaisten jytkyssä ollut kyse juuri lunastamattomista toiveista, ja epätoivosta hallitsevia puolueita kohtaan?

Uskossaan vahvat voivat tietysti ottaa myös harha-askeleita. Tuskinpa Stubbin tavoitteena viime kesänä oli kääntää Kokoomuksen kannatus jyrkkään laskuun. Niin kuitenkin kävi. Tietääköhän mies itse vieläkään, miksi?

Samoin olen miettinyt myös Kreikan sunnutaisia vaaleja. Syrizalla on selvästikin nyt mahdollisuus nousta valta-asemaan ja ryhtyä toteuttamaan ohjelmaansa. Pitäisikö tälle antaa tuki? Ilman muuta. Kreikan vaaleissa ei päätetä vain jonkin uuden puolueen valta-asemasta. Vaaleissa punnitaan, voiko Euroopan suunta muuttua, ja saako myös Suomen hallituksen vuosia ajama yleiseurooppalaisen kuri- ja leikkauspolitiikan linja nyt tuomionsa. Vaaleissa päätetään, kuunnellaanko lukemattomien ihmisten toiveita, vai pyyhitäänkö niillä lattiaa.

Kuitenkin juuri tämä Syrizan kasvanut kannatus ja mahdollinen vaalivoitto panee myös pohtimaan vaalien käymisen merkitystä. Etenkin sitä, mistä muutos syntyy. Ei Syrizankaan kannatus ole tullut vain parlamenttipolitiikasta, vaan se on kehittynyt vuosien mittaisesta aktiivisesta ruohonjuuritason toiminnasta. Tärkeää on muistaa, että edellytys Kreikan suunnanmuutokselle on tuon toiminnan jatkuminen myös vaalien jälkeen.

Jos politiikassa uskolla onkin iso roolinsa, myös uskonpuutteen kyllä huomaa. Aina aika ajoin vaaleista puhuttaessa törmään omituiseen tuhkanripottelu-mentaliteettiin: ei olla pärjätty ennenkään eikä pärjätä nytkään. Silloin unohdetaan kaikki ne moninaiset pienet merkitykset, mitä aktiivisella kampanjoinnilla on: asiakysymysten esiin nostaminen, poliittisen apatian murtaminen, humaanin ja kansainvälisen asenteen leviäminen.

Minä odotan kevättä jo innolla. Silloin pääsee sanomaan oikein luvan kanssa, mikä nykyisessä politiikassa mättää ja mitä voitaisiin tehdä toisin. Se on herkkua, kun poliittinen toiminta koostuu lähinnä hiljaisesta puurtamisesta erilaisissa järjestöissä ja verkostoissa – kun tuntuu, että asiat polkevat paikallaan eikä kukaan kuuntele.

Se on myös todella tärkeä viesti kaikille niille, jotka ovat pettyneet ja uskonsa menettäneet: joku sentään vielä puhuu järkeä.

Kirjoitus on julkaistu Tiedonantajan numerossa 4/2015.

Kirjoittaja

Heikki Ketoharju