Työttömyyden pintavaahtoa

Porvarillinen politiikka tapahtuu pintatasolla. Siellä huomio kiinnittyy ministerien sanavalintoihin tai siihen, kuka kompastui täysistunnossa. Harvoin on harmittanut olla kommunisti pintavaahdon keskellä, mutta tällä viikolla politiikan lööppimateriaali on ollut värikkäämpää kun aikoihin: entinen viestintäministeri oli jotenkin joutunut Ugandaan ja sekaantunut hämäräperäiseen kuolemantapaukseen.

Oudot seikkailut seikkailut Afrikassa päihittävät jopa sen sekamelskan, jota porvarimedia innolla maalaili muutama viikko sitten SAK:n mielenilmauksen johdosta. Lehdissä ja tv:ssä veisattua maailmanlopun tunnelmaa oli hankala löytää SAK:n mielenilmauksessa Senaatintorilla, suhteellisen rauhallisena helmikuun alun perjantaina.

Politiikan pintatason ja ihmisten elämän välillä on melkoinen ero. Julkisuuden valokeila siirtyy muualle, mutta työttömän asema on edelleen yhtä onneton. Ensimmäinen aktiivisuustarkastus odottaa jo viikon päässä, ja hallitus kaavailee uusia säädöksiä työttömien aseman hankaloittamiseksi. Keväämmällä on eduskunnan käsittelyyn tulossa työnhakupakko, eli vaatimus, että työttömän on pakko hakea tietty määrä avoimia työpaikkoja. Mitään ei ole hallitus työttömän aseman kohentamiseksi tehnyt, vaikka puhetta on piisannut.

Viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen ei työttömyys ole Suomessa laskenut alle kahdensadan tuhannen. Työttömyys ei siis johdu vain talouden heilahtelusta, vaan on muodostunut pysyvämmäksi ilmiöksi. Siksi ainoa tapa poistaa näin laaja työttömyys on vaatia toimia valtiolta. Työaikaa voidaan lyhentää ja työpaikkoja synnyttää julkisilla päätöksillä. Vertailun vuoksi: Suomen suurin työnantaja on Helsingin kaupunki, joka työllisti vuoden 2016 lopussa noin 31 000 henkeä. Yrityksistä suurimmat työllistäjät ovat Posti (17 360), OP-ryhmä (11 729), ISS (9 739) ja VR (8 615). Kaupungit ja julkisomisteiset yhtiöt ovat siis kevyesti suurimpia työnantajia maassa. Ei olisi mitenkään mahdotonta alentaa työttömyyttä suorilla julkisilla päätöksillä.

Karl Marx jo aikanaan kirjoitti, miten kapitalismissa työttömyyttä tarvitaan, jotta palkkoja olisi helpompi polkea. Siitä on kysymys myös tänään: kilpailluilla markkinoilla työvoiman hintaa voidaan painaa alemmas. Se on ainakin Elinkeinoelämän keskusliiton ja pääomapiirien tukeman hallituksen tavoite. Työttömiä kyykyttävillä säädöksillä pakotetaan ihmiset pätkätöihin ja paskaduuneihin. Oppositiopuolueiden ei ole mikään pakko sitoutua tällaiseen linjaan – ei etenkään työväenpuolueiden.

Korkean työttömyyden vaatijoiden kannalta on tärkeää, että ammattiyhdistysliike ei ryhdy liian äänekkääseen vastarintaan. Siksi kai maamme oikeisto lähti niin laajaan vyörytykseen työttömiä kohtaan, kun SAK järjesti mielenilmauksensa Senaatintorilla. Juhana Vartiainen kehtasi vielä myöhemmin väittää, että suuri osa mielenosoittajista Senaatintorilla muka oli juovuksissa.

Pintavaahtoa puhallellaan mediassa usein. Myös ex-ministeri Lindenin seikkailuja kommentoi Twitterissä moni poliitikko: mittava sopeutumiseläke mahdollistaa työstä kieltäytymisen ja jättää aikaa vaikkapa vapaaehtoistyölle Ugandassa. Jääkö keskustelu aktiivimallista vain nokkelaksi sanailuksi, vai syntyykö myös sisältöä? Jos me kaikki ajatuksen tasolla hyväksymme sen, että työttömyys säilyy korkealla tasolla, ei järjestelmään saada parannuksia. Silloin myös vaatimukset työttömien inhimillisestä kohtelusta muuttuvat ponnettomiksi.

Itse toivon, että nähdään paljon uusia mielenosoituksia kyykytystä vastaan. Toivon myös, että jostain syntyisi liike, joka vaatii hallitukselta suoria toimia työpaikkojen luomiseksi.

Kirjoittaja

Heikki Ketoharju