Toisenlaista globalisaatiota tarvitaan
Kirjoitus on julkaistu Tiedonantaja-lehdessä 17.11.2017.
Viime viikolla eduskunta käsitteli EU:n ja Kanadan välistä CETA-kauppasopimusta. Aika moni kansanedustaja nosti puheenvuorossaan esiin sopimusten ongelmakohdat, ja etenkin kansalaisjärjestöiltä tulleen kritiikin. Jopa sopimuksen eduskunnalle esitellyt Kokoomuksen ministeri Mykkänen joutui viittaamaan omassa puheenvuorossaan sopimuksen kohtaamana kritiikkiin. Oli joukossa kuitenkin toisenlaisiakin ääniä. SDP:n Tytti Tuppurainen piti hämmentävän puheenvuoron, jossa hehkutti vapaakaupan hyötyjä kritiikittömästi.
Puhe tuntui raikkaalta tuulahdukselta jostain menneisyydestä, ehkä 90-luvun lopulta. Asetelma oli tutun mustavalkoinen: globalisaatio vai kansallismielisyys? Siinä maailmassa ainoa vaihtoehto Brexitille ja Trumpin vallalle on solmia CETA:n ja TTIP:n kaltaisia kauppasopimuksia. Siinä maailmassa vapaat markkinat synnyttävät hyvinvointia ja nostavat ihmisiä köyhyydestä.
Ovatko todellakin globalisaation suuria voittajia kehitysmaiden ihmiset? Viimeksi kun brittiläisen Oxfamin tulonjakotilastoja vilkaisin, olivat maailman rikkaimmat rikastuneet valtavaa tahtia. He muuten ovat kotoisin lähinnä Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Entä mitä tekemistä kehitysmaiden asialla ja Kanadan kanssa solmittavalla kauppasopimuksella edes on keskenään? Kumpi osapuoli tässä oikein on kehitysmaa? Ainakin Lappiin kaavailtavat kaivoshankkeet tuntuvat toisinaan melkoiselta kolonialismilta.
Pari viikkoa sitten istuin kestävää kauppaa pohtivassa seminaarissa, jossa Ulkoministeriön virkamiehet ja kauppakamarin edustajat yhtä suuta todistelivat, että nyt Trumpin aikana kannattaisi lakata vastustamasta maailman kauppajärjestö WTO:ta, ja nousta barrikadeille kauppajärjestön puolesta. Ajatus on naurettava: Yhdysvallat hyökkäsi joitain vuosia sitten Kiinan ja Intian tuuli- ja aurinkovoimaprojektien kimppuun juuri WTO-säädöksiin vedoten. (Ja tämä tapahtui muuten Obaman kaudella.)
Nykyinen globalisaatio on tullut tiensä päähän pitkälti juuri itsensä vuoksi. Ei kuitenkaan ole väärin sanoa, että sen vaihtoehdoksi tarjottu kansallismielisyys vie yhtä lailla umpikujaan. Uskonkin, että nyt olisi tila ja tilaus uudenlaiselle aloitteelle globalisaatiosta. Sellaiselle, jonka lähtökohtana olisi ihmiskuntaa runtelevien kriisien ratkaiseminen kestävällä tavalla.
Ympäristökriisi ja pahenevat sodat tulisi ratkaista jotenkin, mutta toisin kuin kauppasopimusten kannattajat väittävät, ei nykyinen globalisaatio kykene näitä ongelmia taklaamaan. Päin vastoin: vapaat markkinat ovat osa ongelmaa, ja monet pulmat seurausta pääomapiirien voitontavoittelusta. Toisaalta yksittäisen kriisin ratkaiseminen on utopistista: miten ympäristön tila kohenee, jos sota jatkuu? Ja kun sotia käydään luonnonvarojen hallinnasta, onko realistista vaatia rauhaa, mikäli luonnonvarojen kulutusta ei samalla pyritä ohjaamaan ja rajoittamaan?
Kuka tällaisen vaihtoehtoisen näkemyksen maailman kehityksestä voisi esittää? Omasta mielestäni vain jokin sellainen joukko, joka osallistuu tiiviisti maailman suunnasta käytävään kamppailuun.
En malta olla rakentamatta tätä asiasta aasinsiltaa omaan lehteemme. Miksi Tiedonantajaa tarvitaan, ja miksi se on olemassa? Esimerkiksi ylläolevan kysymyksen käsittelemiseksi, ja ratkaisujen etsimiseksi. Hyvä lehti ei jätä katsomoon, vaan vetää kaikki mukaan tekemään ja taistelemaan.
Kun kuuntelin Eduskunnan keskustelua, tuntui kuin kansalle olisi varattu vain paikka katsomossa samalla, kun isommat päättävät kauppapolitiikan suuret linjat. Siihen en itse suostu, eikä kannata muidenkaan.
HEIKKI KETOHARJU
Kirjoittaja
Heikki Ketoharju
