Avoin ja osallistuva Tampere

Kaupungissamme on tehty viime vuosina useita suuria ja kaikkien asukkaiden elämään vaikuttavia päätöksiä. Suurimmissa hankkeissa hintalapun loppusumma tarkoittaa kulujen maksamista vielä pitkällä tulevaisuudessakin. Rakennettavaa toki isossa kaupungissa riittää ja erilaisia hankkeita on hyvä olla jatkuvasti käynnissä. Niiden suunnitteluun ja toteutukseen sitä vastoin tarvitaan rajusti erilaista politiikkaa, kuin Tampereella on viime vuosina noudatettu. Suuren ja pienenkin rakentamisen on lähdettävä todellisesta tarpeesta. Asukkaat eivät pysty kertomaan näitä tarpeita ilman osallistuvan demokratian parantamista. Kaupunginosavaltuustot ja aluelautakunnat olisivat tarpeellisia näin isossa kaupungissa. Näillä valtuustoilla tulisi toki olla myös valtaa omaan budjettiinsa ja osallistuvan budjetoinnin muotoja tulisi kehittää enemmänkin. Isoissa hankkeissa on jääty usein yhden vaihtoehdon varaan, eikä tamperelaisilla ole ollut tarpeeksi mahdollisuuksia vaikuttaa hankkeisiin jo niiden ensimetreillä. Asioiden valmistelussa on oltava esillä useita, julkisesti ilmoitettuja vaihtoehtoja.

Isojen rakennushankkeiden puoltajat ovat usein puolustaneet kantaansa työllisyyden parantamisella. Tampereella ei kuitenkaan ole työttömyysluvut laskeneet ja nuorisotyöttömyyden lukemat hipovat jo nyt taivaita. Rantaväylän “hukkaputken” rakentaminen ei tuonut helpotusta työttömille, sillä vakituisia työpaikkoja syntyy vain pidemmälle kantavista hankkeista. Kaupungin tulisi lisätä reilusti omaa asuntotuotantoaan ja näin työllistää ihmisiä suoraan ja vakituisesti. Tamperelaisten tulisi “olla itsellään töissä”. Sama pätee tietysti moneen muuhunkin alaan. Käynnissä olevat säästötoimet ja yksityistäminen vähentävät vakituisia työpaikkoja ja työttömyys lisääntyy hillitöntä vauhtia. Meillä olisi kaupungissamme olemassa ryhmä, me asukkaat itse, jolla on halua ja tietoa vaikuttaa työn jakamiseen Tampereella ja kaupunginosien asioihin. Tätä varten on kehitettävä kaikkien mahdollisuutta vaikuttaa, nykyisen päätösvallan keskittämisen sijaan.

Kirjoitus on julkaista Näköala-lehdessä 2/2017

Kirjoittaja

Petra Packalén