Asiaan sopivat sanat

Ranskalaisen Nobel-palkitun kirjailijan Albert Camus’n Rutto-romaanin eräs päähenkilöistä on Joseph Grand. Kulkutaudin runteleman Oranin kaupungin määrinviraston pikkuvirkamies on työväenliikkeen kannalta mielenkiintoinen ja erittäin ajankohtainen hahmo.

Grand oli perheen perustamisen tuomassa rahapulassa päätynyt aikoinaan hoitamaan kaupungin tilapäisen apuvirkailijan tehtäviä. Palkaksi oli alun perin sovittu 62 frangin 30 centimen päiväpalkka.

Ruton iskiessä tätä ”tilapäistä” työsuhdetta oli kestänyt jo 22 vuotta. Palkkataso oli jämähtänyt paikoilleen, kun taas elinkustannukset olivat tavattomasti kasvaneet. Tuohon aikaan ei tunnettu yleissitovia työehtosopimuksia.

Grand oli valitellut asiaa ystävilleen, mutta lupauksistaan huolimatta työnantaja ei vain suostunut palkkaa nostamaan. Grand toteaa, ettei ollut oikein tietoinen oikeuksistaan, mutta vieläkin pahempi pulma hänellä oli: ennen kaikkea hän ei keksinyt asiaansa sopivia sanoja.

Vuosien myötä Grand oli myös sopeutunut ”tilapäiseen” asemaansa ja palkkansa pienuuteen. Hän havaitsi, että olihan tässä turvattu toimeentulo, ja tarpeet pystyi aina sovittamaan tulotason mukaisiksi. Sillä – kuten hänen pomonsa Oranin määri, sattumalta myös varakas tehtailija, totesi – loppujen lopuksi kenenkään ei ollut koskaan nähty kuolevan nälkään.

* * *

Pikkuvirkamies Joseph Grandin asema työelämässä kuulostaa tutulta. Tuttu on myös hänen havaitsemansa ongelma: millä sanoilla kuvata hankalaa tilannetta, esittää vaatimuksia, penätä oikeuksiaan?

Vuosien varrella Grandin avioliitto oli kariutunut, koska rakkauden ja rakastamisen sijasta elämästä oli tullut yhtä työntekoa. Näitä paineita ei moni nykyajankaan parisuhde kestä.

Vähäisellä vapaa-ajallaan Grandilla oli jäljellä enää suuri unelma tulla kirjailijaksi. Tämä haave jumitti pahemman kerran siinä, että Grand oli vuositolkulla tavoitellut täydellistä romaanin alkulausetta. Joka ilta töiden jälkeen kirjailijanurasta haaveileva pikkuvirkamies yritti pyöritellä sanoja, mutta itsekriittisyys sai vallan eikä kelpoista jälkeä syntynyt – eikä siten esikoisromaaniakaan.

* * *

Täysin alistunut ei Grandkaan tilanteeseen ole: ”Tahtoisin oppia ilmaisemaan itseäni!” on toistuva toive, jonka hän tilaisuuden tullen esittää itseään fiksumpana pitämilleen ystävilleen.

Vaatimus ei ole nykyään muuttunut mihinkään. Eräs työväenliikkeen ja radikaalin vasemmiston tärkeimpiä tehtäviä on antaa Grandin kaltaisille työläisille ja tämän ajan köyhille virkamiehille sanat; kieli, jolla ei vain pyydetä vaan vaaditaan, ei vain anota vaan otetaan ne meille kuuluvat etuudet, korotukset ja oikeudet.

Grandista poiketen meidän ei tarvitse eikä kannata etsiä täydellisiä sanoja tai lauseita. Riittää, että ne ovat tarpeeksi hyviä työkaluja ymmärtää ja muuttaa maailmaa.

Mistä sitten kannattaa aloittaa? Ehkäpä oikea suunta on työtä tekevä kansanosa, vähävaraiset, köyhät. Vaikka Grand ei vaikeassa tilanteessa osannut itseään ilmaista, löytyy heitäkin, jotka siihen kykenevät. Heidät pitää vain löytää.

Oranin kaupunkikin lopulta voittaa ruton.