Kolumbian vastarinta elää

Aloitetaan hyvistä uutisista. Vaalit olivat historialliset monella tapaa. Ensimmäistä kertaa mukana oli poliittiseksi puolueeksi muuttunut Farc ja sen entinen komentaja Rodrigo Londoño (tunnettiin sota-aikaan koodinimellä “Timochenko”). Londoño joutui vetäytymään kisasta terveysongelmien takia. Ensimmäistä kertaa vaalit saatiin vietyä läpi ilman suurempia häiriöitä. Äänestäjät olivat myös aktiivisimpia sitten liberaalien ja konservatiivien hallituskartellin (el Frente Nacional) päättymisen jälkeen. Mikä tärkeintä: ensimmäistä kertaa maan historiassa presidentinvaaleissa pääsi vasemmalle päin kallellaan ollut ehdokas. Tämä on suuri askel äärimmäisen oikeistolaiskonservatiivisessa maassa, jossa ammattiyhdistysliikkeen jäseniä ja ihmisoikeusaktivisteja on tapettu eikä vasemmisto ole perinteisesti päässyt merkittävään asemaan, analysoi Heikki Ekman  

Petro puhui vaalikampanjassaan erityisesti uusiutuvien energialähteiden, maatalouden kehittämisen ja koulutuksen puolesta. Hän on myös kannattanut Havannassa solmittua rauhansopimusta Farcin ja Kolumbian hallituksen välille. Sotapolulla vielä toistaiseksi oleva voimassa oleva vasemmistolainen sissiliike ELN oli aiemmin kritisoinut rauhansopimusta liian hallinnolliseksi ja siitä, ettei siinä oteta tarpeeksi kansalaisyhteiskuntaa huomioon, kertoo Ekman 

On selvää, että väistyvän presidentin oikeistolaisen Juan Manuel Santosin hallituksen ja Farcin välinen rauhansopimus on parantanut tilannetta maassa, kommentoi Ekman. 

Siitä alkavatkin sitten huonot uutiset. On puhuttu “uribismon” paluusta. Uribismolla viitataan Uriben kannattajiin. Maan suosituimpiin presidentteihin lukeutuva Uribe tuli tunnetuksi kovasta sotapolitiikasta silloista Farc-sissijärjestöä vastaan. Vuonna 2008 sotaisa politiikka oli ajaa Kolumbian sotilaalliseen yhteenottoon Venezuelan ja Ecuadorin kanssa Andien diplomaattiseksi kriisiksi kutsutussa jännitteiden sarjassa, jotka onneksi saatiin sovittua diplomatian avulla. Uribea syytetään kytköksistä erityisesti 2000-luvulla toimineisiin äärioikeistolaisiin kuolemanpartioihin. Entinen presidentti kannattajineen kampanjoi aktiivisesti vuosia neuvoteltua rauhansopimusta vastaan. Puheet “homodiktatuurista” ja “maan myymisestä kommunisteille” vetosivat konservatiivisiin antikommunistisiin äänestäjiin, jotka olivat sitä mieltä, että Farcin entiset sissitaistelijat kuuluisivat vankilaan. Rauhansopimus kaatui kansanäänestyksessä niukalla enemmistöllä vuoden 2016 lopulla. Se vietiin lopulta läpi maan kongressissa, ja Farc luopui aseellisesta toiminnasta. Se pysynee vielä toistaiseksi melko marginaalisena ottaen huomioon voimakkaan oikeistolaisen perinteen ja ilmapiirin. Antikommunistinen pelottelu leimasi myös Kolumbian kesäkuun 2018 presidentinvaaleja. Petron väitettiin olevan kommunisti ja konservatiivit pelottelivat kolumbialaisia Venezuelalla ja “Castro-Chavismon” aaveilla, selventää Ekman 

Tuoreen presidentin aikana seksuaalivähemmistöjen asemaan ei ole odotettavissa lisää parannuksia. Seksuaalivähemmistöjen asema oli aiemmin jonkin verran kohentunut maassa, vaikka esimerkiksi transsukupuoliset ihmiset joutuvat edelleen valitettavan usein hyökkäysten kohteeksi. Maaliskuussa 2018 avoimesti homoseksuaali Mauricio Toro pääsi kongressiin. Aika näyttää jääkö kehitys ihmisoikeuksissa junnaamaan paikallaan kääntyen lopulta taantumuksellisuudeksi vai saadaanko kehitykseen jatkoa. Duquea on myös sanottu Uriben marionetiksi ja onkin selvää, että Uribe vaikuttaa merkittävästi taustalla. Kriitikot ovat olleet huolestuneita siitä, että keskustaoikeistolainen Centro Democrático -puolue saa maassa liian paljon valtaa. Duquen ja uribistojen haaveissa on tehdä muutoksia esimerkiksi maan oikeusjärjestelmään, sanoo Ekman. 

Huolimatta perinteisen voimakkaasta oikeistosta ja korruptoituneesta eliitistä, joka tuntuu pitävän Kolumbiaa panttivankinaan, on maassa myös todellista edistyksellistä oppositiota, josta Gustavo Petron ponnistaminen on konkreettinen esimerkki. Petro tulee muodostamaan voimakkaan opposition maan kongressissa eikä varmasti tule päästämään uribistoja helpolla, sanoo Ekman. 

Kolumbiaa ei tulisikaan nähdä vain köyhänä kehitysmaana, jota USA, Nato ja suuryritykset alistavat ja jossa ihmisoikeuksia rikotaan säännöllisesti. Yli 8 miljoonaa Petron äänestäjää olivat merkki siitä, että yhä useammat kolumbialaiset halusivat muutosta perinteiseen korruptoituneeseen oikeistopolitiikkaan. Rauhansopimusta on tuettava jatkossakin ja vaadittava kansalaisyhteiskunnan ottamista mukaan enemmän keskusteluun. On vaadittava rauhanneuvottelujen edistymistä Duquen hallituksen ja ELN:n välillä. Lisäksi olisi hyvä muodostaa tai ylläpitää yhteyksiä erilaisiin feministisiin järjestöihin ja seksuaalivähemmistöjen asiaa ajaviin tahoihin. Alkuperäisasukkaat joutuvat Kolumbiassakin taistelemaan oikeudestaan maahan. Viime vuonna uutisoitiin Corinton intiaanikansan taisteluista Caucan departementissa. Heidän ja muiden taisteluista tulemme kuulemaan varmasti lisää, listaa Ekman  

Tätä edistyksellistä liikehdintää on syytä tukea ja on vaadittava tulevaa hallitusta pidättäytymään minkäänlaisista sotilaallisesta ratkaisusta maan sisällä tai maan rajojen ulkopuolella. On vaarana, että Duquen hallitus alkaa painostaa Venezuelaa taantumuksellisten oikeistolaisten liittolaistensa (erityisesti Yhdysvallat) kanssa. Meidän on tärkeää edelleen vaatia amerikkalaisten sotilastukikohtien sulkemista. Ei sotilaalliselle ratkaisulle, ei Naton leviämiselle. Kyllä rauhalle, yhteistyölle, tasa-arvolle ja ihmisoikeuksille, tiivistää Heikki Ekman.