Porvarillinen taidekäsitys potee todellisen sisällön puutetta

[[{”fid”:”1478″, ”view_mode”:”media_original”, ”fields”:{”format”:”media_original”,”field_file_image_alt_text[und][0][value]”:””,”field_file_image_title_text[und][0][value]”:””}, ”type”:”media”, ”link_text”:null, ”attributes”:{”style”:”float: Hannu Salminen: ”Talouselämämme toimijat pyrkivät tukahduttamaan taidemuodot palvelemaan hegemonistisia tarkoitusperiään ja passivoimaan vastaanottajansa epäolennaisuuksien äärelle.;”,”class”:”media-element file-media-original”} }]]

Taide tulee käsittää yhteiskunnallisen tajunnan laajana ja erityislaatuisena ilmentämismuotona. Tällöin se myös palvelisi sitä tehtävää, jonka ihmiskunnan suuren enemmistön tarpeet sille asettavat. Lyhyesti määriteltynä lisätä ymmärrystä itsestämme suhteessa meitä ympäröivään maailmaan ja yhteiskuntaan.

Uusliberalistisen kaappauksen myötä talouselämämme keskeiset toimijat pyrkivät tukahduttamaan myös realistisen esittävän, kuten myös muutkin tademuodot palvelemaan hegemonistisia tarkoitusperiään, passivoimaan vastaanottajansa epäolennaisuuksien äärelle. Räikeimmillään tämä porvarillinen taidekäsitys voi viihteellistää sumeilematta yhteiskunnan marginalisoimia ihmisryhmiä, irrottamalla kuvaamansa henkilöhahmot todellisista elämänolosuhteistaan, saaden aikaan ainoastaan pinnallista ja sisällyksetöntä puutaheinää. Sitä on TV-viihteemme tulvillaan. Huumoriksikaan tällaista ei voi nimittää, koska huumori pitää sisällään aina syvän rakkauden ja ymmärryksen ihmiselämää ja sen vääjäämättömiä lakeja kohtaan. Siinä eräs syy miksi historian saatossa tyrannit eivät erityisemmin ole huumoria suosineet eikä sallineetkaan.Toisaalta tätäkin petollisempaa on eräänlaiseen ”hollywoodmarxilaisuuteen” kääriytynyt ”suuren sovituksen” mahdollisuuden ja ristiriidattoman maailmankuvan julistaminen.

Kysymys on suuntauksesta, joka näyttämällä meille jonkin kirkuvan, yksittäisen epäkohdan tai eriarvoisuuden ilmentymän, pyrkii herättämään meissä emootioiden myrskytessä suuren oikeudenmukaisuuden vaateen. Mutta. Silloin onkin Titanicin upottava tai hyvien valkoisten miesten vapautettava musta orja. Sillä, jos yläkannen tyttö ja alakannen poika saisivatkin toisensa, olisi tarina kerrottava loppuun ja suuren rakkauden arkipäiväistyessä voisikin tuossa epäsäätyisessä parisuhteessa piilevä luokkaristiriita näyttäytyä yllättävän pirullisessa valossa. Ja jos vastaavasti tarinan orja vapauttaa itse itsensä, se näyttää vapautuksen olevan mahdollista laajemmassakin mielessä, eikä näin ollen ole ”hollywoodmarxismin” kannalta suotavaa.

Kaiken kaikkiaan porvarillinen taidekäsitys potee todellisen sisällön puutetta, koska sen aiheiden keskiössä on ihminen suhteessa vain itseensä. Tällainen angstinen olento on aina kohtalonsa kiroamana kykenevä ainoastaan kärsimään traagiseen loppuunsa asti, kykenemättä muuttamaan olosuhteitaan toiveitaan vastaaviksi. Maailmankuva on mekaaninen, syvimmilläänkin vain pinnallisen syys- ja seuraussuhteen toteava.

Kuitenkin maailman tapahtumia seuraava voi todeta, että kansanjoukot muuttavat historian kulkua. Tänäänkin. Historia ei ole pysähtynyt, koska se on mahdottomuus.

Tästä johtuen meidän olisikin syytä käydä yhä voimakkaampaan kamppailuun luokkakantaisen vapauskäsityksen ja taiteen sisällön puolesta, etteivät kansakunnat vapaudenkaipuussaan yhä uudelleen harhautuisi tarjontatalouden ja kulutusjuhlien riistomarkkinoille.

Todellisen työväenkulttuurin tehtävä on kuvata yhteiskunnallisten ilmiöiden olemus ja niissä vallitseva ristiriita niin, että taistelukokemus muuttuisi meille yhteiseksi ja oikeudentunto intohimoksi, kuten Bertolt Brecht asian kiteytti.

Kirjoittaja

Hannu Salminen