Eduskuntavaalit asianyhteyteen

Ei ole mitään syytä kaunistella sitä tosiasiaa, että Suomen vasemmisto kärsi vaalitappion eduskuntavaaleissa. Tappiosta on ehditty jo vetää hätäisiä ja vähemmän hätäisiä johtopäätöksiä, ja onpa sitä käytetty keppihevosenakin vanhojen riitojen ja identiteettierojen vatvomiselle. Tämän takia on tarpeellista asettaa Suomen vasemmiston toiminta ja kannatus kontekstiinsa.

Ensinnäkin, Kommunistien poliittisessa linjassa ei välttämättä ole mitään vikaa. Orjat saatiin aikoinaan ylläpitämään orjataloutta tuhansien vuosien ajan, naiset heräsivät vaatimaan äänioikeutta vasta runsaat sata vuotta demokraattisten aatteiden leviämisen jälkeen ja kuninkaat onnistuivat jotenkin perustelemaan olemassaolonsa keskiajan alusta valistusaikaan asti. Poliittista ohjelmaa pitää tietenkin aina tarkastella kriittisesti, mutta pitää myös tiedostaa, ettei kansa suinkaan aina ole oikeassa. Poliittisesti korrektia tai ei, kansa voi olla väärässä. Tätäkin tärkeämpää on huomata, että poliittisia päätöksiä ei kovin usein tehdä rationaalisesti, eikä sinänsä rationaalinen ohjelma siis välttämättä kerää suurta kannatusta.

Kaikki tämä ei kuitenkaan takaa kommunisteille synninpäästöä. Vaikka ohjelmamme olisi suorastaan täydellinen, emme selvästikään ole saaneet viestiämme läpi. Toinen todennäköisempi vaihtoehto on se, että sikäli kuin olemme saaneetkin viestimme läpi, muut puolueet saavat valheellisia viestejä vielä paremmin läpi.

Suomi on poliittiselta keskustelukulttuuriltaan äärimmäisen mitäänsanomaton. Vaalimainoksissa toistellaan lähinnä arvoja, joista niistäkään kukaan tuskin on eri mieltä kenenkään kanssa. Poliitikot voivat puhua tunteja sanomatta mitään, ja ihmiset muodostavat puoluepoliittisen kantansa lähinnä identiteetin ja fiiliksen perusteella. Tämän takia vihreät ovat säilyttäneet ympäristöystävällisen imagonsa ja perussuomalaiset ovat onnistuneet puhumaan vähempiosaisten puolustamisesta. Konsensushakuiseen kulttuurimme ei kuulu politiikan päivittäinen puhuminen tai toisten mielipiteiden kyseenalaistaminen tai haastaminen. Sen takia tällaiset myytit voivat elää omaa elämäänsä täysin todellisuudesta riippumatta. Jos koko keskustelukulttuuri keskittyy epäolennaisuuksiin, ei ketään voida syyttää siitä, että vaaliuurnan äärellä olo on hieman epävarma. Kommunisteja auttaisi paljon jo sellainen poliittisen kulttuurin muutos, jossa puolueet eivät voisi piiloutua sisällöttömän arvopuheen ja imagolässytyksen taakse.

Vaikka näin iso projekti vaikuttaa pelottavalta, voimme vaikuttaa tähän muutokseen myös itse. Esimerkkinä omasta vallastamme toimivat vaalipaneelit, jotka muuttuvat radikaalisit pelkästään sillä, että mukaan hyväksytään kommunisti. Näidenkin vaalien alla useat tylsät ja sisällöttömät paneelit muuttuivat kiinnostaviksi pelkästään sillä, että paikalla oli kommunisti kiistämässä eduskuntapuolueiden räikeää valehtelua ja tarkoitushakuista vääristelyä. Kun kommunisti on mukana sekoittamassa totuttua kaavaa, myös muut puolueet tarttuvat tilaisuuksiin haastaa kilpailijoitaan. Tämä rooli on otettava entistä tiukemmin myös yleisemmin politiikassa.

Toinen muistamisen arvoinen asianyhteys on kunkin henkilökohtainen tilanne. Vaikka Suomen vasemmisto olisi tästä vielä kymmenen kertaa pienempi, suurin osa tuskin vaihtaisi puoluetta silloinkaan. Itse en alkanut kommunistiksi, koska olisin luullut sen olevan helppoa tai yleisesti hyväksyttyä. Me liityimme kommunistiseen liikkeeseen, koska tiedämme sen olevan ainoa oikea liike. Tämän tosiasian laita ei muutu vaalien mukana, ja siksi on hyvä pitää pää kylmänä.

Maissa, joissa kommunistiliikkeet ovat tänäkin päivänä poliittisesti keskeisessä asemassa, ”porvaripolitiikan paljastaminen” on yksi keskeisimpiä mainittuja toimintakeinoja. Vanhemman sukupolven aktiivit saattavatkin tunnistaa tästä kuvauksesta termin nimeltä ”agitaatio”. Me olemme päästäneet eduskuntapuolueet liian vähällä, ja olemme kohdelleet valtapuolueita melkein kuin silkkihansikkain. Koko keskustelu pitää ottaa vasemmiston haltuun, vaikka sitten väkisin. Tehtävämme on ravistella Suomen poliittinen keskustelu mukavuudentunteestaan alueelle, jossa kommunistit hallitsevat.

Kirjoittaja

Simo Suominen