Ei askeltakaan Natoon
Suomen ulkopolitiikassa on perinteisesti korostettu yhteistyöhön perustuvaa turvallisuutta. Se on erottanut meitä aseisiin ja voimapolitiikkaan perustuneesta linjasta.
Toinen, etenkin Tarja Halosen kauteen liittynyt lähtökohta on ollut laaja turvallisuuskäsitys. Turvallisuus nähdään yhä enemmän ympäristöön, köyhyyteen, terveyteen ja muihin globaalin kehityksen ongelmiin liittyvänä haasteena. Tällaisiin uhkiin vastataan muilla kuin sotilaallisilla keinoilla.
Sitoutuminen EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kuitenkin siirtänyt painopistettä sotilaallisen toiminnan suuntaan. Tähän on vaikuttanut myös Nato-kumppanuus, joka on suurelta osin syrjäyttänyt osallistumisen YK:n perinteiseen rauhanturvatoimintaan. Kokoomus pyrkii nyt hallituksesta käsin viemään Suomea myös Naton jäseneksi ja osaksi USA:n johtamaa sotakoalitiota.
Joukot pois Afganistanista
Afganistan on esimerkki siitä, miten epäselvä ja ongelmallinen on rajanveto kriisinhallinnan ja varsinaisen sodankäynnin välillä. Juuri tästä syystä SKP vastusti alun alkaen joukkojen lähettämistä Afganistaniin, olkoonkin että kyse oli YK:n hyväksymästä operaatiosta.
Eduskunta päätti aikoinaan yksimielisesti joukkojen lähettämisestä Afganistaniin ja hyväksyi niin lavean mandaatin, että suomalaisjoukot ovat nyt mukana Naton käymässä sodassa ja joutuneet myös sisällissodan osapuoleksi. Afganistan-operaation luonne on muuttunut entistä enemmän siviileihin kohdistuvaksi, kun USA on ottanut sodankäynnin tärkeimmäksi keinoksi laajamittaiset lentopommitukset.
Kyse ei ole vain siitä, ovatko suomalaiset mukana varsinaisissa hyökkäystoimissa. Osallistumalla Nato-johtoiseen operaation Suomi on mukana tukemassa USA:n sotapolitiikkaa. Tämä poliittisen vastuun jakaminen on myös USA:lle tärkeintä.
Olen sitä mieltä, että suomalaisjoukot on vedettävä pois Afganistanista. Se lisäisi painetta poliittisten ratkaisujen hakemiseen Afganistanin konflikteihin. Se olisi myös poliittinen kannanotto sen puolesta, että YK:ta ei alisteta USA:n imperialistisen voimapolitiikan välikappaleeksi. Pysymällä erossa Afganistanin Nato-joukoista Suomi voi toimia tarvittaessa puolueettomana välittäjänä ja myös humanitaarisen avun antajana, jota ei samaisteta miehitysjoukkoihin.
Sulku Nato-vyörytykselle
Suomi on viime vuosina kytketty yhä tiiviimmin Natoon.
Se näkyy varustelumenoissa, joita porvarihallitus esittää nostettavaksi ensi vuoden budjetissa 100 miljoonalla, jo 700 miljoonaan euroon. Osa asehankinnoista liittyy sellaisen toimintakyvyn hankkimiseen, jota tarvitaan Naton nopean toiminnan taistelujoukoissa. Esimerkiksi ilmavoimille ollaan hankkimassa ilmasta maahan tapahtuviin hyökkäyksiin soveltuvaa aseistusta.
Uusi EU-sopimus sitoo sekin Suomea politiikkaan, jolla EU:ta militarisoidaan tiiviissä yhteistyössä USA:n ja Naton kanssa. Nato-maiden ja USA-mielisten hallitusten osuuden vahvistuminen EU:ssa on tehnyt tämän entistä vakavammaksi ongelmaksi Suomen kaltaisen, periaatteessa liittoutumattoman maan kannalta.
Nato-kumppanuus näkyy myös hallituksen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Washingtonissa käydään toistelemassa isäntien mieliksi uhkakuvia Iranista, Venäjästä, terroristeista – mutta USA:n sotapolitiikkaa ei arvostella sanallakaan.
Max Jakobson kirjoitti elokuussa Hesarissa avoimesti siitä, että Suomea viedään askel askeleelta Natoon. Minusta rauhanliikkeessä on syytä nostaa vaatimus: ei enää askeltakaan Naton suuntaan!
Yhteistyö Venäjän kanssa
Suomalaisten enemmistö vastustaa Natoa. Mutta kansalaismielipidettä yritetään pehmittää ja vyöryttää jatkuvalla Nato-propagandalla. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen Washingtonin puhe oli paitsi kumarrus isännille myös tarkoitettu ruokkimaan uhkakuvia Venäjästä.
Venäjällä on monenlaisia ongelmia. Mutta Venäjä ei ole Suomelle sotilaallinen uhka.
Myöskään Suomen ja Neuvostoliiton historiaan liittyvillä traumoilla ei voi selittää sitä, että Venäjän uhkalla pelottelu nousee jopa hallitustasolle samaan aikaan kun Venäjä on uudelleen noussut Suomen tärkeimmäksi kauppakumppaniksi ja venäläisistä on tullut entistä jokapäiväisempiä vieraita ja kumppaneita myös arkielämässä.
Kokoomuksen ajamassa Nato-jäsenyydessä ei olekaan kyse Suomen turvallisuudesta vaan solidaarisuudesta USA:n politiikalle ja Natolle globaalin kapitalismin järjestyksen pitäjinä.
Presidentti ja ulkoministeri ovat puhuneet aktiivisemman Venäjä-politiikan tarpeesta. Olen samaa mieltä. Mutta lisäisin: Tarvitaan myös itsenäisempää Venäjän politiikkaa. Esimerkiksi kiistat energiapolitiikassa tai suhtautumisessa venäläisten kohteluun Virossa osoittavat vähintäänkin yksipuolisiksi arviot, joiden mukaan EU ja Venäjä eivät voi joutua enää nykymaailmassa ristiriitaan.
Venäjän kanssa tapahtuvan yhteistyön kannattaminen ei tarkoita silmien sulkemista Putinin Venäjän epädemokraattisuudelta eikä vaikenemista esimerkiksi Tshetshenian sodasta. Siksikin on tärkeää kehittää yhteistyötä Venäjän vasemmisto-opposition kanssa. SKP kehittää tällaista yhteistyötä Venäjän Federaation Kommunistisen puolueen kanssa.
Putinin vastaisen opposition tukemisen nimissä ei ole kuitenkaan syytä tukea mitä tahansa. Pidän esimerkiksi virheenä, että Heidi Hautala kumppaneineen kutsui Suomeen esiintymään kansallisbolshevistisen puolueen, joka ajaa mm. kaikkien ei-venäläisten maasta karkottamista.
Yhdessä oikeistoa vastaan
Olemme uudessa tilanteessa. Oikeisto pyrkii ajamaan Suomea Natoon ja osaksi USA:n sotakoalitiota.
Tämä on haaste Nato-jäsenyyttä vastustaville vasemmistolaisille, vihreille ja keskustalaisille tehdä sotilaallisen liittoutumattomuuden kannalla olevasta poliittisesta enemmistöstä reaalinen voima. Ratkaisevan merkitys Nato-jäsenyyttä vastustavan linjan vahvistamisessa puolueissa ja eduskunnassa on kansalaistoiminnalla. Jatkuvan Nato-vyörytyksen torjuminen vaatii rauhanliikkeen voimistamista.
Yrjö Hakanen Vantaalla 3.10.07:
