Saa tehdä

Olen tullut mukaan kommunistien toimintaan aikana, jolloin aate ei ole erityisen muodikas. Monenlaisia ihmettelyjä ja vastalauseita valinnalle kuulee. Yleisimmin kuitenkin kohtaan ajatuksen siitä, miten työläisidentiteetti on muuttunut ellei jopa poistunut, ja sen tilalle on tullut moninainen ja yksilökeskeinen aika. Ajatus identiteetin muuttumisesta on kiinnostava, ja taatusti myös tosi. On helppo sanoa, että työelämän muutosten takia ei yhteistä työläisidentiteettiä enää muodostu.

Kaiken tämän yksilöllisyyden keskeltä kuitenkin nousee kaipuu yhteisöllisyyteen. Meidän aikamme yhteinen kokemus on juuri tämä: yhteisen kaipuu. Ihmiset haluavat tehdä itse ja omalla tavallaan, mutta toisaalta monet tuskastuvat siihen, miten yksin lopulta olemme.

Kun Ravintolapäivän järjestäjät ilmoittivat, että jatkossa pop-up -ravintoloita voi järjestää koska vain, ja yhteisiä päiviä on enää kerran vuodessa, alkoi välittömästi nurina: tämä oli nyt sitten tässä. Ei kukaan löydä yksittäisiä ravintoloita, jos ei ole yhteistä päivää. Pilalle meni sekin hieno idea. Yksilökeskeisestä tekemisestä lähtenyt tapahtuma olikin kasvanut yhteiseksi kokemukseksi, johon kajoaminen koettiin huononnuksena aiempaan. Ravintolapäivän järjestäjiltä tuli tälle ajalle hyvin tyypillinen vastaus: jos joku haluaa järjestää yhteisen ravintolapäivän, se on ilman muuta sallittua. Kukaan ei estä – ei tosin juuri autakaan.

Juuri tämä ristiriita voisikin olla modernin kommunistisen puolueen keskeinen rakennuspuu: elämme itse tekemisen aikaa, mutta ihmiset kaipaavat ympärilleen yhteisöä. Parhaimmillaan kommunistinen puolue voi tarjota juuri tätä: yhteisen aatteellisen pohjan itsenäisille ja omatoimisille tekijöille – kamppailuihin organisoitumiselle, propagandatyölle, ihmisen innostamiselle ja teoreettiselle keskustelulle. Ja toisaalta samaan aikaan myös jonkinlaisen yhdessä koordinoidun kehikon, jotta ei tarvitse tuskailla omaa voimattomuuttaan ja yksinäisyyttään. Nykyaikana työläisyyden ja kaiken elämisen tapoja voi toki olla monia, mutta niitä kaikkia yhdistää halu tehdä ja ajatella yhdessä.

Minua voi tietysti syyttää yksilökeskeisestä ajattelutavasta. Voi arvostella, ettei tällainen ole kommunistin puhetta lainkaan. Itse vastaan silloin näin: kommunistinen puolue on jäseniä velvoittavan tietoisen kurin yhteen liittämä taistelujärjestö. Ei perinteisessä SKP:n puoluemallissa kuri synny ulkopuolelta, vaan on kyse sopimuksesta: toimitaan yhdessä päätetyn linjan mukaan – sen kummempia muualta tulevia käskyjä odottelematta.

Tässä voisi olla aineksia uudentyyppiseksi 2010-luvun tekijöiden liikkeeksi: sellaiseksi, johon kuuluminen ei rajoita oman tekemisen mahdollisuuksia, vaan päin vastoin auttaa ja tuo tukea sekä lisää voimaa.

Kirjoitus on alun perin ilmestynyt Tiedonantaja-lehdessä, jonka voi tilata itselleen.

Kirjoittaja

Heikki Ketoharju