Ristiriitaisesti kiinnittyvä suomalainen
Varhainen vuorovaikutussuhde on lapsen elämän tärkeimpiä rakennuspalikoita. Lapsi kiinnittyy läheisiin aikuisiin ihmisiin ja tämän pohjalta rakentaa kuvaa itsestään, toisista ihmisistä ja koko ympäröivästä maailmastaan. Kehityspsykologiassa kuvataan lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana tapahtuvaa kiinnittymistä luottavaiseksi, vältteleväksi tai ristiriitaiseksi. Luottavaisesti kiinnittynyt lapsi tietää saavansa apua sitä tarvitessaan. Välttelevässä kiinnittymismallissa lapsen tiedostamaton oletus on, että apua ei tule tai se tulee liian myöhään. Ristiriitaisesti kiinnittyneen lapsen tarpeisiin on vastattu sattumanvaraisesti. Sama aikuinen, josta on turvaa ja apua, voikin toisena hetkenä olla uhkaava, pelottava ja jättää lapsen oman onnensa nojaan.
Välillä tuntuu, että suomalainen yhteiskunta odotuksineen ja vaatimuksineen tarjoaa ihmiselle melkoisen ristiriitaisen kiintymyssuhteen. Viisaiden päättäjien päätökset ja ympäröivä kulttuurimme antavat omituisia ja ristiriitaisia viestejä siitä, miten pitäisi elämänsä järjestää ja miten yhteiskunta aikoo siihen osallistua. Montakin esimerkkiä tulee mieleen.
Monia ristiriitoja
Syntymän jälkeen viesti on, että lapselle parasta on olla mahdollisimman pitkään äidin hoivissa kotona. Paitsi toisaalta äitiä tarvitaan kilpailemaan työmarkkinoille. Päivähoito ei tietenkään ole vain vanhempien työssäkäyntiä, vaan myös lapsen tarpeita varten. Leikatuilla resursseilla laadukas varhaiskasvatus voi kuitenkin jäädä vain toiveeksi.
Laadukkain hoito lapselle, kuten myös vammaiselle tai vanhukselle, järjestyy tietenkin yksityisessä päivä- tai hoitokodissa – kunnes yritys menee tulostavoitteiden pettäessä konkurssiin tai ostopalvelusopimus kaupungin kanssa päättyy.
Nykyaikaista on myös integroida: erityisoppilaat lähikouluun, kehitysvammaiset laitoksista yhteiskuntaan ja mielenterveyspotilaat sairaaloista avohoitoon. Kaunis ajatus ei kuitenkaan toteudu itsestään eikä varsinkaan, jos tarkoituksena on säästää.
Valtio lupaa peruskoulunsa päättäville jatko-opiskelupaikan. Tämän seurauksena myöhempinä vuosina, kun viisautta ammatinvalintaan olisi enemmän tai elämä muuten paremmin raiteillaan, jääkin opiskelupaikka vain haaveeksi (koska peruskoulun päättäjät täyttävät vähennetyt opiskelupaikat).
Yhteiskunnan tukiin luvataan suojaosuutta, joka mahdollistaa pienet tulot ilman tukien leikkausta – heikoimmassa asemassa oleville eli toimeentulotukeen tätä suojaosuutta ei kuitenkaan tule. Räikeä ristiriitaisuus on myös kaikenlainen ennaltaehkäisevästä avusta ja turvasta säästäminen: Apua ei saa silloin kun sitä tarvitsee, vaan vasta kun ongelmat kasvavat niin, että sekä inhimilliset että taloudelliset menetykset ovat moninkertaisia.
Kompromissipolitiikkaa
Onko tämä sitä sateenkaaripolitiikkaa? Sitä oikeiston ja vasemmiston ”rakentavaa” yhteistyötä, jossa on tehtävä kompromisseja, jotta yhteiseen hyvään päästäisiin. Kun annetaan, otetaan pikkuisen kuitenkin pois. Kun otetaan, annetaan pikkuisen murusia takaisin. Vastuuta ja välinpitämättömyyttä, turvaa ja vihamielisyyttä – yhtä aikaa ja vuorotellen.
Joskus mietin, olisiko vältteleväkin suhde ympäröivään yhteiskuntaan parempi kuin ristiriitainen? Suora kaltoinkohtelu voi saada ihmisen välttämään kaltoinkohtelijaansa, ehkä myös heräämään ja vaatimaan muutosta. Mutta kun välillä saa myös niitä hyvän murusia, kuten 20 euron palkankorotuksen tai vasemmistolaisen ministerin, tyytyy olemaan hiljaa, parempaa toivoen, pahinta peläten.
Tai sitten on tietysti se kolmas vaihtoehto. Se, että jokainen lapsi ja aikuinen voisi luottaa saavansa tarpeidensa mukaan, riittävästi ja ajoissa.
Kirjoittaja
Emmi Tuomi
